Ensimmäinen luku (2/10): Poika joka elää

Kun herra ja rouva Dursley heräsivät sinä ankeana harmaana tiistaina, jolloin tarinamme alkaa, mikään pilvisessä taivaassa ei enteillyt outoja ja arvoituksellisia tapahtumia, jotka pian kuitenkin alkoivat kautta maan. Herra Dursley hyräili valitessaan tylsimmän solmionsa töihin ja rouva Dursley lörpötti iloisesti kammetessaan parkuvaa Dudleyta syöttötuoliin.

Kumpikaan ei huomannut, kun iso lehtopöllö liihotti ikkunan ohi.

Kello puoli yhdeksältä herra Dursley otti salkkunsa, suukotti rouvaansa poskelle ja yritti antaa pojalleenkin läksiäisiksi pusun, mutta osui ohi koska Dudley oli saanut kiukkukohtauksen ja paiskoi parastaikaa muroja seinille. “Pikku vintiö”, herra Dursley hörähti astuessaan ovesta ulos. Hän meni autoonsa ja peruutti nelosen pihatieltä kadulle.

Kadunkulmassa hän huomasi ensimmäisen omituisen merkin–kissan lukemassa karttaa. Kesti hetken ennen kuin hän tajusi, mitä oli nähnyt–sitten hän heilautti äkkiä päätään ja katsoi uudestaan. Likusteritien kulmauksessa oli kyllä juovikas kissa, mutta missään ei näkynyt karttaa. Mitä hän oikein oli ajatellut? Hän räpytti silmiään ja tuijotti kissaa. Kissa tuijotti takaisin. Käännyttyään kulmasta ja ajaessaan eteenpäin herra Dursley tarkkaili kissaa taustapeilistä. Nyt se luki Likusteritien nimikilpeä–ei, sehän vain katsoi kilpeä, sillä kissat eivät osaa lukea sen paremmin karttoja kuin kilpiäkään. Herra Dursley ravisti päätään ja pudisti kissan mielestään. Ajaessaan kohti kaupunkia hän ei ajatellut muuta kuin isoa poratilausta, jonka hän toivoi sinä päivänä saavansa.

Mutta kaupungin laidalla porat pyyhkiytyivät hänen mielestään. Istuessaan tavallisessa aamuruuhkassa hän ei voinut olla huomaamatta, että liikkeellä näytti olevan erikoisen paljon omituisesti vaatetettuja ihmisiä. Ihmisiä viitoissa. Herra Dursley ei voinut sietää hassusti pukeutuvia ihmisiä–mitä rynttyitä nuorilla näkikään! Hän oletti, että tämä oli taas uusi typerä muoti. Hän rummutti sormillaan ohjauspyörää ja hänen katseensa osui kummajaisjoukkioon, joka seisoi melko lähellä häntä. He kuiskivat kiihtyneinä keskenään. Herra Dursleyta raivostutti kun hän huomasi, etteivät kaikki kummajaiset olleetkaan nuoria. Hyvänen aika, tuokin mies oli varmasti häntä vanhempi ja silti pukeutunut smaragdinvihreään viittaan! Että kehtaakin! Mutta sitten herra Dursleyn mieleen johtui, että tämä taisikin olla jokin älytön mainostemppu–nuo ihmiset keräsivät tietysti rahaa johonkin tarkoitukseen... aivan, niinpä tietysti. Liikenteen virta lipui eteenpäin ja tuokion kuluttua herra Dursley saapui Grunningsin pysäköintialueelle, ja silloin hän ajatteli taas pelkkiä poria.