Ensimmäinen luku (9/10): Poika joka elää

Matala jyly oli rikkonut heitä ympäröineen hiljaisuuden. Jyly vahvistui tasaisesti ja he katsoivat katua oikeaan ja vasempaan nähdäkseen ajovalojen paisteen. Jyly yltyi pauhuksi ja he kohottivat katseensa taivaisiin. Valtava moottoripyörä laskeutui ilman halki ja tupsahti kadulle heidän eteensä.

Jos moottoripyörä olikin valtava, se ei ollut mitään verrattuna mieheen joka istui sen selässä. Mies oli pituudeltaan melkein kaksinkertainen tavalliseen mieheen verrattuna ja leveydeltään ainakin viisinkertainen. Hän näytti kaikin puolin liian isolta ollakseen olemassa ja samalla hurjan kesyttömältä–pitkät tuuheat takut mustaa tukkaa ja partaa peittivät hänen kasvonsa melkein kokonaan, hänen kätensä olivat roskapöntön kannen kokoiset ja hänen jalkansa nahkasaappaissa kuin delfiininpoikaset. Valtavilla lihaksikkailla käsivarsillaan hän kantoi huopakääröä.

“Hagrid”, Dumbledore sanoi kuulostaen huojentuneelta. “Vihdoinkin. Mistä sinä sait moottoripyörän?”

“Minä lainasin sen”, jättiläinen vastasi ja kiipesi puhuessaan varovaisesti moottoripyörän selästä. “Nuori Sirius Musta lainasi sen mulle. Minä toin pojan.”

“Ei kai ollut hankaluuksia?”

“Ei–talo oli aika mäskänä, mutta minä sain pojan kunnialla ulos ennen ku jästit alko parveileen siellä. Poitsu nukahti jossain Bristolin yllä.”

Dumbledore ja professori McGarmiwa kumartuivat huopakäärön ylle. Käärön sisästä pilkotti poikavauva, joka nukkui sikeästi. Pojan otsalla olevan sysimustan hiustupsun alla näkyi erikoisen muotoinen haava, se oli kuin salama.

“Tuohonko–?” professori McGarmiwa kuiskasi.

“Siihen”, Dumbledore sanoi. “Siitä jää arpi ikuisiksi ajoiksi.”

“Etkö voisi tehdä sille jotain?”

“En tekisi vaikka voisinkin. Arvista voi olla hyötyä. Minulla on itselläni vasemman polven yläpuolella arpi, joka on täydellinen Lontoon maanalaisen kartta. No–anna hänet tänne, Hagrid–meidän on paras hoitaa homma.”

Dumbledore otti Harryn syliinsä ja kääntyi Dursleyn taloon päin.

“Saisinko–saisinko hyvästellä sen?” Hagrid pyysi.

Hän kumarsi suuren, pörröisen päänsä Harryn ylle ja antoi hänelle varmasti hyvin raapivan, partaisen pusun. Sitten Hagrid yhtäkkiä ulvaisi kuin haavoittunut koira.

“Shh!” professori McGarmiwa hyssytti, ”sinähän herätät jästit!”

“A-a-anteeksi”, Hagrid nyyhkytti, kaivoi ison pilkullisen nenäliinan esiin ja hautasi kasvonsa siihen. “Mutta minä e-e-en kestä tätä–Lily ja James on kuollu–ja pikkanen Harry-raasu joutuu asuun jästien kanssa–”

“Niin, niin, surullistahan se on, mutta ryhdistäydy nyt, Hagrid, ettei meitä löydetä”, professori McGarmiwa kuiskasi ja taputteli Hagridia hellästi käsivarteen samalla kun Dumbledore astui matalan aidan yli ja käveli talon etuovelle. Dumbledore laski Harryn hellävaroen kynnykselle, otti kirjeen viittansa poimuista, työnsi sen Harryn huopiin ja palasi sitten muiden kahden luo. He seisoivat kaikki kolme kokonaisen minuutin katselemassa pikkuista nyyttiä; Hagridin hartiat hytkyivät, professori McGarmiwa räpytti vimmatusti silmiään ja Dumbledoren silmistä oli sammunut niissä yleensä tuikkiva valo.