Ensimmäinen luku (8/10): Poika joka elää

Professori McGarmiwa loi äkäisen katseen Dumbledoreen ja sanoi: “Pöllöt eivät ole mitään verrattuna ympäriinsä lenteleviin huhuihin. Tiedätkö mistä nyt puhutaan? Siitä miksi hän katosi? Siitä mikä lopulta pysäytti hänet?”

Professori McGarmiwa tuntui päässeen asiaan josta hän kiihkeimmin tahtoi keskustella, todelliseen syyhyn jonka takia hän oli odotellut koko päivän kylmällä ja kovalla aidalla, sillä sen paremmin kissana kuin naisenakaan hän ei ollut milloinkaan naulinnut Dumbledoreen niin läpitunkevaa katsetta kuin nyt. Oli ilmiselvää, ettei hän suostuisi uskomaan nyt kiertäviä huhuja, ellei Dumbledore nimenomaan sanoisi niiden olevan totta. Dumbledore puolestaan kuori uutta sitruunatoffeeta paperista eikä vastannut.

“Puhutaan nimittäin sellaista”, professori painosti edelleen, “että Voldemort ilmaantui viime yönä Godrickin notkoon. Hän meni kuulemma etsimään Pottereita. Huhutaan, että Lily ja James Potter olisivat–olisivat–että he olisivat–saaneet surmansa.”

Dumbledore painoi päänsä. Professori McGarmiwa haukkoi henkeä.

“Lily ja James... minä en voi uskoa... minä en halua uskoa... Voi, Albus...”

Dumbledore kurkotti taputtamaan professorin olkapäätä. “Aivan... aivan...” hän sanoi murheellisena.

Professori McGarmiwan ääni vapisi kun hän jatkoi: “Eikä siinä kaikki. Sanotaan, että hän yritti surmata Potterien pojan, Harryn. Mutta–ei pystynyt. Hän ei pystynyt surmaamaan sitä pientä poikaa. Kukaan ei tiedä miksi tai miten, mutta sanotaan, että kun Voldemort ei pystynyt tappamaan Harry Potteria, hänen voimansa jotenkin murenivat–ja siksi hän on nyt poissa.”

Dumbledore nyökkäsi synkkänä.

“Se on–se on siis totta?” professori McGarmiwa sopersi. “Kaiken sen jälkeen mitä hän on tehnyt... kaikkien hänen tappamiensa ihmisten jälkeen... hän ei pystynyt tappamaan pikkuista poikaa? Sehän on tyrmistyttävää... ties millä häntä on yritetty estää... mutta miten taivaan tähden Harry jäi henkiin?”

“Me voimme vain arvailla”, Dumbledore sanoi. “Emme ehkä saa koskaan tietää.”

Professori McGarmiwa kaivoi esiin pitsinenäliinan ja paineli sillä silmiään silmälasiensa takana. Dumbledore niiskautti kuuluvasti, otti kultakellon taskustaan ja tutkaili sitä. Se oli merkillinen kello. Siinä oli kaksitoista viisaria eikä ainuttakaan numeroa. Numeroiden sijaan sen reunoilla liikkui pieniä planeettoja. Dumbledore ilmeisesti kuitenkin ymmärsi sitä, koska hän pani sen takaisin taskuunsa ja sanoi: “Hagrid on myöhässä. Hän kai sinulle sivumennen sanoen kertoi, että tulisin tänne?”

“Hän”, professori McGarmiwa sanoi. “Etkä sinä varmaankaan aio kertoa minulle, miksi sinä olet juuri täällä?”

“Tulin toimittamaan Harryn hänen tätinsä ja setänsä hoiviin. He ovat nyt hänen ainoat sukulaisensa.”

“Et kai tarkoita–ethän sinä voi tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka asuvat tuolla?” professori McGarmiwa kiljaisi, hypähti seisaalleen ja osoitti nelostaloa. “Dumbledore–et voi tarkoittaa. Minä olen tarkkaillut heitä koko päivän. Et löydä mistään kahta ihmistä, jotka olisivat vähemmän meidän kaltaisiamme. Heillä on poika–näin kun poika potki äitiään koko matkan tuossa kadulla, parkui karkkia. Harry Potterko asuisi täällä?”

“Se on hänelle paras paikka”, Dumbledore sanoi tiukasti. “Hänen tätinsä ja setänsä voivat selittää hänelle kaiken, kunhan hän vähän kasvaa. Minä kirjoitin heille kirjeen.”

“Kirjeen?” professori McGarmiwa toisti voimattomana ja istuutui taas aidalle. “Älä viitsi, Dumbledore, kuvitteletko että voit selittää tämän kaiken kirjeessä? Nuo ihmiset eivät ikinä ymmärrä häntä! Hänestä tulee kuuluisa–legenda–en yhtään ihmettelisi vaikka tämä päivä vielä joskus tunnettaisiin Harry Potterin päivänä–Harrysta kirjoitetaan kirjoja–jokainen lapsi meidän maailmassamme oppii tuntemaan hänen nimensä!”

“Aivan niin”, Dumbledore sanoi katsellen hyvin totisena puolikuun muotoisten lasiensa yli. “Se riittäisi sekoittamaan pojan kuin pojan pään. Kuuluisa ennen kuin osaa kävellä ja puhua! Kuuluisa syystä jota ei itse edes muista! Etkö käsitä, miten paljon parempi hänen on kasvaa kaukana tästä kaikesta, ennen kuin on valmis ymmärtämään tämän?”

Professori McGarmiwa avasi suunsa, muutti mielensä, nielaisi ja sanoi sitten: “Kyllä–kyllä, olet oikeassa, totta kai. Mutta miten poika tulee tänne?” Hän silmäili äkkiä Dumbledoren viittaa kuin olisi uskonut, että Harry olisi piilossa sen uumenissa.

“Hagrid tuo hänet.”

“Onko sinusta–viisasta–luottaa Hagridiin niin tärkeässä asiassa?”

“Minä uskoisin vaikka oman elämäni Hagridin käsiin”, Dumbledore sanoi.

“En väitä, ettei hänellä olisi sydän paikallaan”, professori McGarmiwa myönsi vastahakoisesti, “muttet voi väittää, ettei hän olisi huolimaton. Hänellä on taipumus–mikä se oli?”