Ensimmäinen luku (7/10): Poika joka elää

Hän kääntyi hymyilemään juovikkaalle kissalle, mutta se oli kadonnut. Kissan sijaan hän hymyili sangen vakavan näköiselle naiselle, jolla oli täsmälleen samanmuotoiset neliskanttiset silmälasit kuin kuviot kissan silmien ympärillä olivat olleet. Hänelläkin oli yllään viitta, smaragdinvihreä sellainen. Hänen mustat hiuksensa oli kammattu tiukalle nutturalle. Hän näytti selvästi ärtyneeltä.

“Mistä tiesit, että se olin minä?” hän kysyi.

“Professori hyvä, en ole koskaan nähnyt kissan istuvan niin kankeana.”

“Olisit itsekin kankea, jos olisit kököttänyt koko päivän tiiliaidalla”, professori McGarmiwa sanoi.

“Koko päivän? Kun olisit voinut juhlia? Minä näin varmasti kymmenet pidot ja kestit matkallani tänne.”

Professori McGarmiwa puuskahti kiukkuisesti.

“Niinpä niin, kaikki tosiaan juhlivat”, hän sanoi kärsimättömästi. “Luulisi, että he ymmärtäisivät vähän varoa, mutta ei–jopa jästit ovat havainneet, että jotain on tekeillä. Siitä kerrottiin heidän uutisissaan.” Hän nytkäytti päätään Dursleyn perheen pimeää olohuoneen ikkunaa kohti. “Minä kuulin sen. Pöllöparvia... tähdenlentoja... Eivät he sentään läpeensä tyhmiä ole. Pakkohan heidän oli jotain huomata. Tähdenlentoja Kentissä–se oli taatusti Dedalus Diggle. Hänellä ei ole koskaan järki paljon päätä pakottanut.”

“Ei heitä voi moittia”, Dumbledore sanoi lempeästi. “Meillä on ollut mitättömän vähän juhlimisen aiheita yhteentoista vuoteen.”

“Minä tiedän sen”, professori McGarmiwa sanoi ärtyneenä. “Mutta ei meidän sen takia tarvitse mennä sekaisin. Väki on kerrassaan varomatonta, kaduilla kirkkaassa päivänvalossa, eikä edes pukeutuneena jästien vaatteisiin, kertaamassa huhuja.”

Hän loi tässä kohdin äkäisen syrjäsilmäyksen Dumbledoreen ikään kuin toivoen, että tämä kertoisi hänelle jotain, mutta kun tämä ei kertonut, hän jatkoi: “Kävisipä totta vie hienosti, jos juuri sinä päivänä kun tiedät-kai-kuka näyttää lopulta häipyneen, jästit pääsisivät perille meistä. Kai hän on todella poissa, Dumbledore?”

“Siltä se ainakin vaikuttaa”, Dumbledore sanoi. “Meillä on paljon syytä kiitollisuuteen. Tahtoisitko sitruunatoffeeta?”

“Mitä?”

“Sitruunatoffeeta. Se on eräänlaista jästien makeista, josta minä pidän kovasti.”

“Ei kiitos”, professori McGarmiwa sanoi hyisesti aivan kuin hetki olisi hänen mielestään ollut sopimaton sitruunatoffeelle. “Kuten sanoin, vaikka tiedät-kai-kuka onkin poissa–”

“Professori hyvä, tottahan sinun kaltaisesi järkevä henkilö voi sentään kutsua häntä nimeltä? Joutavanpäiväistä tuollainen tiedät-kai-kukittelu–minä olen yksitoista vuotta yrittänyt maanitella ihmisiä kutsumaan häntä hänen oikealla nimellään: Voldemort.” Professori McGarmiwa hätkähti, mutta Dumbledore irrotteli kahta sitruunatoffeeta toisistaan eikä näyttänyt huomaavan sitä. “Koko juttu käy niin sekavaksi, jos me aina vain sanomme ‘tiedät-kai-kuka'. Minä en ole ikinä käsittänyt, miksi kenenkään tarvitsisi pelätä lausuessaan Voldemortin nimen.”

“Tiedän kyllä, ettet sinä ole käsittänyt”, professori McGarmiwa sanoi kuulostaen osin raivostuneelta, osin ihailevalta. “Mutta sinä oletkin eri asia. Kaikkihan sen tietävät, ettei tiedät-kai-kuäh, olkoon, Voldemort pelännyt muita kuin sinua.”

“Nyt sinä imartelet”, Dumbledore sanoi tyynesti. “Voldemortilla oli voimia, jollaisia minulle ei milloinkaan tule.”

“Ainoastaan siksi että sinä olet liian–tuota–jalo käyttääksesi niitä.”

“Onneksi on pimeä. Minä en ole punastunut tällä tavalla kertaakaan sen jälkeen kun matami Pomfrey sanoi pitävänsä korvalapuistani.”