Ensimmäinen luku (3/10): Poika joka elää

Herra Dursley istui aina selin ikkunaan yhdeksännessä kerroksessa sijaitsevassa työhuoneessaan. Jos hän ei olisi istunut niin, hänen olisi sinä aamuna ollut vaikea keskittyä poriin. Selin istuessaan hän ei nähnyt pöllöjä, jotka liihottivat taivaalla kirkkaassa päivänvalossa, vaikka alhaalla kadulla kulkevat ihmiset kyllä näkivät ne ja osoittelivat ja toljottivat suu ammollaan kun pöllö toisensa perään liisi heidän ylitseen. Useimmat heistä eivät olleet koskaan nähneet pöllöä edes yöllä. Mutta herra Dursleyn aamupäivä oli aivan tavallinen ja pöllötön. Hän rähjäsi viidelle ihmiselle. Hän soitti useita tärkeitä puheluita ja rähisi taas vähän. Hän oli oikein hyvällä tuulella lounastuntiin saakka. Silloin hän päätti jaloitella ja kävellä kadun toiselle puolelle ostamaan sämpylän vastapäisestä pullapuodista.

Hän ei muistanut viittaihmisiä ollenkaan ennen kuin näki taas ryhmän sellaisia pullapuodin vieressä. Hän mulkoili heitä vihaisesti kulkiessaan ohi. Hän ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä he tekivät hänet levottomaksi. Tämäkin porukka supatti kiihtyneesti eikä herra Dursley nähnyt ainuttakaan rahankeräysastiaa. Kun herra Dursley kulki takaisin heidän ohitseen iso paperipussiin pakattu donitsi kädessään, hän erotti muutaman sanan heidän supatuksestaan.

“Potterit, niin juuri, niin minä kuulin–”

“–aivan, heidän poikansa, Harry–”

Herra Dursley pysähtyi kuin naulittuna. Häneen hulmahti pelko. Hän kääntyi katsomaan kuiskuttajia ikään kuin olisi halunnut sanoa heille jotain, mutta päätti että oli viisainta vaieta. Hän ryntäsi kadun yli, riensi työhuoneeseensa, äyskähti sihteerilleen, ettei häntä saisi häiritä, tarttui puhelimeensa ja ehti melkein valita kotinumeronsa, kunnes muuttikin mielensä. Hän pani kuulokkeen takaisin paikoilleen ja siveli viiksiään ja mietti... ei, nyt hän oli typerä. Ei Potter niin erikoinen nimi ollut. Oli varmasti paljon Potter-nimisiä ihmisiä, joilla oli Harry-niminen poika. Ja kun asiaa oikein ajatteli, niin eihän hän ollut varma, että hänen vaimonsa sisarenpojan nimi edes oli Harry. Hän ei ollut nähnyt poikaa koskaan. Nimi saattoi olla Harvey. Tai Harold. Ei ollut mitään syytä huolestuttaa vaimoa, joka hermostui aina kun hänen sisarensa vain mainittiinkin. Herra Dursley ei voinut moittia rouvaansa–jos hänellä olisi itsellään ollut sellainen sisar... mutta silti, niin paljon väkeä viitat päällä...

Iltapäivällä hänen oli paljon vaikeampi keskittyä poriin, ja kun hän poistui työpaikaltaan kello viisi, hän oli yhä niin huolissaan että käveli suoraan päin jotakuta heti astuttuaan ovesta ulos.

“Anteeksi”, hän murahti, kun piskuinen vanhus horjahti ja oli kaatua. Herra Dursleylta meni hetki tajuta, että vanhalla miehellä oli yllään violetti viitta. Mies ei näköjään mennyt lainkaan tolaltaan, vaikka hänet oli miltei tyrmätty. Hänen kasvonsa päinvastoin levisivät autuaaseen hymyyn ja hän sanoi kitisevällä äänellä, joka sai ohikulkijat tuijottamaan: “Älä turhaan pyytele anteeksi, mies hyvä, sillä mikään ei voi minua tänään harmittaa! Riemuitse, sillä tiedät-kai-kuka on vihdoin poissa! Jopa jästien niin kuin sinun tulisi juhlia tätä ihanaa onnenpäivää!”

Halattuaan herra Dursleyn keskiruumista vanhus marssi matkoihinsa.