Luku 1

Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan. The bells of the departing ships ring for the second time on the shore of Kuopio. 出発する船の鐘がクオピオの海岸で2度目に鳴っています。 Os sinos dos navios que partem estão tocando nas costas de Kuopio pela segunda vez.

»Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään päin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. »Elias Lönnrot« war das größte und schönste Schiff, das Passagiere nach Süden, nach Helsinki und anderswo brachte, und seine Uhr begann zuerst. »Elias Lönnrot» was the largest and most handsome ship that took passengers south, to Helsinki and elsewhere, and its clock started first. »エリアス・リョンロート»は、乗客を南に、ヘルシンキや他の場所に連れて行った、最も大きくて最もハンサムな船であり、その時計が最初に始まりました。 Sen soidessa yhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht’aikaa, kilvan keskenään. Als es läutete, stimmten die Glocken der kleineren Schiffe ein, und sie läuteten gleichzeitig, ein Schild gegeneinander. As it rang, the bells of the smaller ships joined in, and they rang at the same time, a shield against each other. 鳴り響くと、小さな船の鐘が鳴り響き、同時に鳴り響き、お互いを覆い隠しました。 Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan katsomaan, ketä lähtee. Es war ein Sonntagmorgen, als eine Menge von Wachen zum Strand kam, um zu sehen, wer wegging. It was a Sunday morning when a idle crowd of guards came to the beach to see who was leaving. 誰が去っていくのかを見るために警備員の怠惰な群衆がビーチにやって来たのは日曜日の朝でした。

He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovat hommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Sie kommen in Eile über den Hafenplatz, sind beschäftigt, als hätten sie Angst, zu spät zu kommen. They come in a hurry across the harbor square, are busy, as if they have a fear of being late. Laivasillalle tultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotain tavata. Wenn Sie auf die Brücke kommen, sehen Sie umwerfend und scharf aus, als wäre sie etwas zu treffen. When you come to the bridge, you look stunningly and sharply, as if it were something to meet. Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksi tarkastamaan niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä. But then they calm down and sit back a little to check out those who are outgoing looking. Antti oli ylioppilas. Antti was a student.

Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä ja oli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. He had completed his degree to go in the spring and was now leaving for his next semester in Helsinki to read. Hän seisoi laivasillalla lähellä kulkulautaa. He was standing on the Ship Bridge near the passageway. Päässä oli valkoinen rutistumaton, sisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainen matkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. There was a white crumpled student hat on the head, washed clean by the sisters, and a leather suitcase hung around the neck, slightly backward at the turn of the left hip. Palttoo oli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, ja pienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juuri kotoa lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty. Palttoo was apparently new, obtained yesterday from a tailor, with a velvet collar, and a red-striped handkerchief was pierced from a small chest pocket, which had just been neatly and gently hopped into it when leaving home. —Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan … se saattaa lähteä, ja sinä ehkä jäät … jos ne ottavat pois laudan… —Hear, Antti, shouldn't you get on the ship already… it might leave, and you might stay… if they take off the board…

Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. It was his mother who rushed him to the ship.

Koko perhe oli tietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia sukulaisia ja tuttavia. The whole family was, of course, escorting, namely a father, a mother, two sisters and a few relatives and acquaintances. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä ja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän niin kauhean kauan. They stood in a cramped group around Ant and just waited for the third snap of the clock, which always seemed to linger for so awful long. Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Antti was apparently in a bad mood.

Otsa rypyssä ja olkapäitään hermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin häneen. With his forehead wrinkled and his shoulders nervously rising, he stood beside his mother discriminating against him. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin parahiksi kainaloon. The mother was small, shallow, and thin, and did not reach her son like the best in her armpit. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin saavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Uneasy and worried, however, he tried to reach him even in the eyes to see. Mutta ne harhailivat sinne tänne yli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa, jonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa. But they wandered here and there over the crowd, and the mother did not want to get the boy's attention, which at the last moment of the separation she would have wanted to fully own. —Ketä sinä, Antti, katselet? —Who are you watching, Antti?

Onko sinulla siellä joku, jota tahdot tavata? Do you have someone there that you want to meet? —Ei ole. -Is not.

Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka seurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Antti turned his face toward each other to evaporate the witches who followed his every move and the color of his face.

Mutta vähän ajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli väkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön. But after a while, his attention turned again to where the crowd had gathered on the second ship's bridge "Without" to leave. —Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi?—Eihän sinulla niitä olekaan! "Did you remember, Antti, taking the films in your hands?" "You don't have them!

—Kuinka minä niitä nyt käteeni? —How do I get them in my hand now?

—Minkä tähden et … järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen hihaan … vaan ehkä sinä oletkin salongissa … olekin vaan salongissa, Antti! “Why don't you et wind so cold on the open sleeve on the lake… but maybe you're in the salon… you're in the salon, Antti!

—Kyllä, kyllä! -Yes Yes!

—Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? "Why are you, Antti, so impatient?"

sanoi äiti vähän loukkaantuneena. said the mother was a little hurt. —Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? —But why don't you let it go too?

murahti siihen isä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, ettei odotus loppunut.—Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä … etkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä. grumbled the father, who stood on the other side of Antti and was unhappy with the fact that the waiting-loppunut. Surely such a big boy already considers himself ... etkähän you followed any longer however, can not jump beyond it. Äidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan niellä itkuaan. Her mother's chin began to wake more and more frequently, and she felt in vain swallowing her cry.

Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enää pantu taskuun. Even the sisters' eyes began to get wet, and handkerchiefs were no longer pocketed. Anttia tämä hellyys hävetti, eikä hän tuntenut vähintäkään sääliä äitiänsä kohtaan, pikemmin harmia. Anti was embarrassed by this affection, and she felt no pity for her mother, at least pity. Hän olisi jo mennyt laivaan, ellei äiti olisi tarttunut hihaan ja pidellyt sitä kuin pihtien välissä. He would have already gone to the ship if his mother had not grabbed the sleeve and held it as if between tongs. Ei kukaan puhunut pitkään aikaan. No one spoke for a long time.

Ympärillä vain kuhisi ja kihisi ihmisiä, jotka yhtämittaa survivat milloin selkään milloin kylkeen. There would just be a hustle and bustle of people around, who were pounding at the back at the back at the side. Joutilaita kokoontui yhä enemmän, ne jäivät seisomaan siihen kerroksittain tukkien tien toisilta, joilla oli asiaa mennä ja tulla. More and more idle people gathered, they stood standing there in layers, blocking the road from others who had a matter of going and coming. Ajurien kärryt kolisivat, hevosten kaviot kalkkoivat kiviseen tantereeseen, ja yhä uusia ajoi kaupungista. The carts of the drivers rattled, the hooves of the horses limped into a rocky tantrum, and more and more new ones drove out of town. Kapsäkeillä, kirstuilla, kohverteilla ja kaikenlaisilla kapineilla sälytetyitä kärryjä peruutettiin aivan laivasillan reunalle, ja siitä tavarat mätettiin laivaan. Carts encased in coffins, coffins, suitcases, and all sorts of rebels were withdrawn right on the edge of the Ship Bridge, and from there the goods were rotten to the ship. Kapteeni hääri edestakaisin ja huusi ja komensi heikonlaisella suomenkielellä. The captain roared back and forth and shouted and commanded in weak Finnish. Ja laiva puhkui malttamattomuudesta. And the ship burst forth with impatience. Piipuista ja kupeessaan olevasta reiästä puhalsi se valkoista höyryä, joka peitti peräpuolen sakeaan pilveen. Chimneys and through a hole in the white kupeessaan blowing steam, which covered the aft side of the thick cloud. Konekin jo hiljaa käydä jyskytteli, koetteli voimiaan, ja köydet olivat pingollaan kuin juoksuhaluisen syöttilään ohjakset, jota ajaja ei päästä menemään, mutta joka hirnahtelee ja kuolaimiaan pureskellen jalkojaan nostelee. The machine was already pounding quietly, testing its strength, and the ropes were tensed like the reins of a running bait that the rider would not let go, but who was buzzing and chewing his dies lifting his legs. Sitä katselivat siinä Antti, hänen isänsä ja sisaret, ajattelematta, mitä katselivat. It was watched by Antti, his father and sisters, without thinking about what they were watching.

Mutta äiti vain katseli Anttia. But Mom just looked at Anti. Isä oli pienenlainen, vähän kumarahartiainen mies, ja hänen palttoonsa kaulus oli pystyssä. Dad was a small, slightly bowed man, and his collar was upright.

Kädessään oli hänellä päästään koukistettu meren ruoko. He had a sea reed bent in his hand. Sisaria oli kaksi, jotenkin yhdennäköisiä. There were two sisters, somehow similar. Molemmat he olivat puetut aivan samanlaisiin vaatteisiin. They were both dressed in exactly the same clothes. Vanhempi oli vähän vakavamman ja kuivemman näköinen. The older one looked a little more serious and drier. Nuoremmassa sitä vastoin näkyi vielä tuota notkeutta ja mehua, joka on ominaista kaksikymmenvuotiaalle, mutta joka pikkukaupungeissa tavallisesti niin pian haihtuu. The younger one, on the other hand, still showed that flexibility and juice that is characteristic of the twenties, but which in small towns usually evaporates so soon. Yhdessä kohden seisominen kävi hänelle ikäväksi ja hän kääntyi puhelemaan erään »hyvän ystävänsä» kanssa. Standing together was annoying for him and he turned to talk to one of his «good friends».

—Sinun veljesi menee Helsinkiin? —Your brother goes to Helsinki?

kuuli Antti ystävän sopottavan. heard Antti's friend agree. —Niin hän menee. "That's how he goes."

—Tuleeko hän jouluksi kotiin? —Will he come home for Christmas?

—Kyllä hän tulee. —Yes he's coming.

—No, onko sinulla ikävä häntä? —Well, do you miss him?

—Kyllä tuntuu tyhjältä, kun hän on poissa. —Yes feel empty when he's gone.

—Eikös sinulla ole muitakin ikävä…? —Don't you miss others…?

—Ketä muita? —Who else?

—Pekkahan menee kanssa tässä laivassa … missä hän on, kun ei häntä vielä näy? —Pekka, after all, goes with this ship… where is he when he doesn't show up yet?

—Voi, voi, en minä tiedä, ja laiva kohta lähtee! —Oh, oh, I don't know, and the ship is about to leave!

—Tuolla hän jo juoksee! —There he's already running!

Pekka, joka sieltä tuli, oli näet Antin nuoremman sisaren sulhanen. Pekka, who came from there, was the groom of Antti's younger sister.

Eivät he kuitenkaan vielä julkikihloissa olleet. However, they were not yet in engagement. Ainoastaan sukulaisille oli sanottu asiasta, jota ei tahdottu ilmaista ennen kuin Pekka oli suorittanut papintutkintonsa, joka tapahtui jouluksi. Only relatives had been told about the matter, which they did not want to express until Pekka had completed his priesthood, which took place for Christmas. Oli Anna kertonut siitä myöskin joillekuille parhaille ystävilleen suurena salaisuutena. Anna had also told some of her best friends about it as a big secret. Ja muuten tiesi sen sitä paitsi koko kaupunki. And by the way, the whole city knew it. Yhtäkaikki tervehti Pekka yhtä kylmästi ja kohteliaasti morsiantaan kuin kaikkia muitakin, sillä hän osasi käyttäytyä ja taisi hillitä tunteensa. All in all, Pekka greeted his bride as coldly and politely as everyone else, because he knew how to behave and seem to control his feelings.

Hän tuli kapsäkkiään kantaen, rynnisti leveillä hartioillaan seisovia syrjään ja teki tervehdyksensä itsetietoisen tyytyväisesti. He came carrying his cabbage, rushed those standing on his broad shoulders aside, and made his greetings with self-conscious satisfaction. Kun hän oli kaikkia tervehtinyt ja antanut kättä kaikille, ryhtyi hän vilkkaasti puhelemaan ja selittämään, minkä tähden oli viipynyt. After greeting everyone and giving a hand to everyone, he began to talk lively and explain why he had stayed.

Ei ollut saanut ajuria j.n.e. Had not received a driver, etc. Suurella uteliaisuudella sitä sisaret kuuntelivat ja kaikki sukulaisystävät, sillä Pekka oli aina ollut tätien lemmikki. With great curiosity, the sisters listened to it and all the relatives, because Pekka had always been an aunt's pet. Hän oli siivo poika, kuului raittiusseuraan, ei tupakoinut, joi ainoastaan kahvia, teetä ja vesiä, luki ahkeraan ja jutteli kovin mielellään. He was a clean boy, belonged to a sobriety club, did not smoke, drank only coffee, tea and water, read hard and chatted very happily. Vaan nyt keskeytti hänet Antin äiti. But now he was interrupted by Antti's mother.

Hän pyysi Pekkaa, joka oli vanhempi ja kokeneempi, pitämään huolta Antista ja neuvomaan häntä kuin nuorempaa veljeään. He asked Pekka, who was older and more experienced, to take care of Anti and advise him like his younger brother. Ja Antin piti kuulla ja ottaa vaaria siitä, mitä Pekka hänelle sanoi. And Antin had to hear and heed what Pekka told him. Antti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää Pekkaa. Antti raised his shoulders impatiently, as he could not stand Pekka.

Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa käskettiin vaaria ottamaan. The kind of smooth-faced example from which his perpetual command was told to be heeded. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää, joka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. He was by no means a child anymore who would not have been able to walk without letting others. Hän oli täysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies hänen iällään. He was an adult man and experienced more than many other young men his age. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli parhaallaan. Johan he had been unhappily in love with, and was at his best. Pekka vastasi äidin kehoitukseen ainoastaan epämääräisellä hymyilyllä, sillä sisaren sulhasena hän tahtoi olla hyvissä väleissä veljen kanssa, jota kaikki kotona ihailivat. Pekka responded to her mother's prompting only with a vague smile, for as a sister's groom she wanted to be on good terms with a brother that everyone at home admired.

—Minä saan sanoa terveisiä sisareltani … minä juuri saatoin hänet »Ilmaan» … hän olisi tullut hyvästille tänne, mutta pelkäsi, että jos laiva jättää.

Molemmat sisaret tietysti voivottelemaan sitä, kun eivät saaneet sanoa Almalle hyvästiä. Jos ehtisi vielä mennä! Mutta ei nyt enää ehdi. Kun Antti kuuli Almasta puhuttavan, tuli hänen katseensa epävarmaksi, ja hän tunsi punastuvansa.

Pekalla oli kapsäkkinsä koko ajan kädessään, ja sisaret kehoittivat häntä viemään sen laivaan ja tulemaan sitten takaisin vielä juttelemaan.

Mutta silloin katsoi isä kelloaan ja ilmoitti miltei vihaisesti, ettei ole aikaa jälellä kuin puolitoista minuuttia.

Joka menee, niin sen on parasta heittää hyvästinsä ja jäädä laivaan samalla. Äiti tarttui Anttia napinläpeen ja veti hänet muista vähän erilleen.

—Pane sinä palttoosi kiinni, Antti … nyt tuulee niin kylmästi… Jos laivassa nouset kannelle, niin ota turkki hartioillesi.

Mutta missä on sinun kaulaliinasi? —Siellä se on jossain … en minä tiedä.

—Ja kirjoita sinä ainakin kerta viikossa, jos et joka postissa ennätä.

—Kyllä minä kirjoitan.

—Ja koeta nyt, Antti, elää niin säästäväisesti kuin mahdollista, kun pappa tahtoo niin tarkkaa tiliä… Sinun on ehkä vaikea panna kirjaan kaikkia pikkumenoja, niin tässä on sinulle vähän käsirahaa, joita minä olen säästänyt … jos sattuu mielesi tekemään leivoksia tai jos tarvitset jonkun rusetin tai jonkun…

Mutta silloin lyödä kalahti kieli kellon laitaan kolmannen kerran, ja kiireesti sai äiti pistetyksi paperikäärön Antin käteen.

Sitten sulki hän Antin hellään syliinsä.

Ripustautui hänen kaulaansa ja puristi, tahtomatta koskaan heittää. Hän olisi melkein tahtonut pitää häntä kiinni niin kauan, että laiva olisi ehtinyt jättää… Nyt hän menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kuka tiesi minkälaisia kohtaloita kokemaan! Ja äiti tavoitti suutelemaan poikaansa, kohosi varpailleen ja koki kurkottautua hänen huulilleen. Mutta poika vältti. Hän piti itseään jo liian suurena suudellakseen äitiään näin kaikkien nähden. Ja pudisti sentähden vain hätäisesti sekä hänen kättään että muiden käsiä ja kiiruhti huojuvaa kulkulautaa myöten laivaan. Pekka heitti hellemmät jäähyväiset heille kaikille, kiitti ja kumarsi matkalle toivotetusta onnesta ja koki pusertaa harmaista, matalapohjaisista silmistään syviä silmäyksiä jokaiseen, jonka kättä hän puristi.

—Otta landgongi pois!

huusi kapteeni, ja se kiskaistiin laivasillalle melkein Pekan jalkain alta. Antti nousi komentosillalle ja koetti seisoa siellä niin, että hänen asentonsa näyttäisi siltä, kuin hän olisi aikuinen mies.

Äidin liiallinen hellyys, isän vakavuus ja varmuus ja sisarien suojelevat silmäykset, ne olivat tähän saakka estäneet hänen rinnassaan asuvia aikamiehen tunteita oikein vaikuttamasta. Mutta nyt seisoivat holhoojat tuolla alhaalla pieninä ja voimattomina. Hän seisoi täällä, ylempänä heitä, lähtemässä, itsenäisen miehen merkki otsassa. Vasen käsi oli taskussa ja oikea poveen pistettynä. Nenäliinan nurkka yhä piipotti rintataskusta esille. Laivaa siirrettiin ulommas, ja juopa laidan ja laivasillan välillä suureni yhä.

Alhaalta kuului vielä ääni huutavan:

—Antti, muista nyt, mitä olen sanonut!—Hyvästi Antti!

Hyvästi, Antti!—jota seurasi melkein epätoivoisen kiihkeä nenäliinan huiskutus. Pekka raivosi vastaan omalla nenäliinallaan, juoksi kantta pitkin, nosteli lakkiaan ja nyökytteli päätään.

Antti ei tehnyt yhtään mitään. Hän pysyi liikkumatonna perämiehen vieressä ja koskettihan vain pari kertaa lakkinsa lippaa. —Huiskuta sinäkin, Antti, etkö näe, kuinka kaikki muut huiskuttavat!

Silloin täytyi Antinkin vetää nenäliinansa esille.

Vitkaan kohotti hän sitä pari kolme kertaa ja pisti sitten taas taskuunsa. »Ilma» oli lähtenyt laituristaan samaan aikaan ja mennä suhkasi jo täyttä vauhtia suuremman ja hitaamman laivan keulan editse.

—Hyvästi Pekka ja Antti!

huudahti yht’äkkiä sulava naisääni »Ilmasta». Alma, Pekan sisar, seisoi siellä solakkana »Ilman» perässä, piteli viiritangosta ja liehutti hänkin toisella kädellä valkoista liinaa.

Pekka alkoi heti kohta riehua sinnepäin; mutta Antti koetti kohottaa lakkiaan niin kohteliaasti kuin suinkin. Alma oli se, johon hän oli ollut onnettomasti rakastunut ja oli vieläkin.

Se oli ikävä, surullinen juttu, siksi oli hän nyt jäykkä kaikille, siksi hän ei voinut olla hellä omaisilleenkaan, sentähden halusi hän päästä vapauteen, ja sentähden »halveksi hän koko maailmaa.» Nyt poistui hän tuonne pohjoiseen, Antti lähti etelää kohti. Heidän tiensä erosivat, erosivat ikuisesti. Ja kun valkoinen höyrypilvi yht’äkkiä laski »Ilman» piipusta ja peitti vaippaansa koko peräpuolen laivaa ja Almakin sinne katosi, niin olisi Antin tehnyt mieli levittää kätensä ja huudahtaa katkera »haa!» Mutta kun kapteeni samassa komensi koneen täyteen työhön ja kun propelli perän alla särpäisi vettä rintansa täydeltä ja laiva nytkähtäen ojensihe menemään, niin vaihtui mieliala samassa niinkuin sen, jota yht’äkkiä pudistetaan hereille pahasta painajaisesta. Antin rinnassa hyppäsi riemun tunne päällepäin, riippumattomuus riipaisi mukaansa ja tuntui siltä, kuin elämä nyt vasta olisi oikein irtautunut luistamaan. —Nyt se meni, huokaisi äiti rannalla, josta ei lähtenyt, ennenkuin laiva katosi Väinölänniemen taa.

Valkoista höyryä näkyi vielä hetkinen puiden yli, ja sitä hän astuessaan rantatoria piti vielä silmällä, kunnes sekin katosi. Äänetönnä poistui perhe rannasta.

Isä astui edellä, kalkutellen rautapääkepillään katukiviin. Vähän jälempänä kulki nuorempi sisar, mutta vanhempi odotti äitiä ja käveli hänen kanssaan rinnan. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Isä ei tavallisesti juuri milloinkaan puhunut, nuoremmalla sisarella oli omat syynsä äänettömyyteen, ja vanhempi sisar oli vaiti siksi, että äitikin oli vaiti. Sillä tavalla palasivat he asuntoonsa.

Pääovi oli kiinni, ja isä ja Anna jäivät odottamaan, että tultaisiin avaamaan. Odottaessaan piirteli Anna hajamielisesti kuvioita pihahiekkaan päivävarjonsa kärellä, ja isä, joka oli hyvin järjestystä rakastava, määräsi, että havut rappujen edessä ovat uudistettavat. Äiti meni vanhemman sisaren kanssa keittiön ovesta ja lähetti piian päästämään kamreeria ja neitiä. Vähän sen jälkeen he söivät aamiaisensa, jotenkin ääneti senkin.

Ei kuulunut muuta kuin: »saanko voita?» Ja »tahtooko pappa vielä maitoa?» Ja sitten alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä. Isä istui työhuoneessaan kirjoitellen, ja muuttautui sieltä virastoonsa kirjoittelemaan. Sisaret asettuivat kamariinsa, jonka ikkunat antoivat torille, ja kutoivat nenänvarsi suorana pitsiään kumpikin. Silloin tällöin katsahdettiin kadulta heihin ja he katsahtivat kadulle, rihmaa kerältä vetäessään. Äiti oli vähän aikaa edeltä puolenpäivän makuukamarissaan.

Kun hän sieltä tuli puolipäiväkahvia laittamaan, olivat hänen silmänsä itkettyneet, ja hän huokasi silloin tällöin syvästi. Koko perheessä vallitsi sinä päivänä tavallista syvempi totisuus, kunnes vähitellen totuttiin siihen niin, ettei sitä enää niin huomattu.