Ensimmäinen luku (10/10): Poika joka elää
“No niin”, Dumbledore sanoi lopulta, ”se siitä.
“Well,” said Dumbledore finally, “that’s that.
”Jaha”, sa Dumbledore till slut, ”det var allt.
Meillä ei ole muuta asiaa täällä.
We’ve no business staying here.
Vi har inget annat att göra här.
Voimme yhtä hyvin mennä juhlimaan muiden kanssa.”
We may as well go and join the celebrations.”
Vi kan lika gärna gå på fest med de andra.”
“Joo”, Hagrid sanoi hyvin vaimealla äänellä, ”minä meen viemään Siriukselle pyörän takas.
“Yeah,” said Hagrid in a very muffled voice, “I’d best get this bike away.
"Ja," sa Hagrid med låg röst, "jag ska hämta tillbaka cykeln till Sirius.
Öitä, professori McGarmiwa–öitä, professori Dumbledore.”
G’night, Professor McGonagall — Professor Dumbledore, sir."
God natt, professor McGarmiwa – god natt, professor Dumbledore.”
Hagrid pyyhki vuolaasti vuotavia silmiään takin hihaan ja nousi moottoripyörän selkään.
Wiping his streaming eyes on his jacket sleeve, Hagrid swung himself onto the motorcycle and kicked the engine into life;
Hagrid torkade sina strömmande ögon på jackärmen och satte sig på motorcykeln.
Hän potkaisi moottorin käyntiin ja pyörä nousi jyristen ilmaan ja katosi yöhön.
with a roar it rose into the air and off into the night.
Han sparkade på motorn och cykeln mullrade upp i luften och försvann ut i natten.
“Me tapaamme varmasti pian taas”, Dumbledore sanoi ja nyökkäsi professori McGarmiwalle.
“I shall see you soon, I expect, Professor McGonagall,” said Dumbledore, nodding to her.
"Jag är säker på att vi ses snart igen," sa Dumbledore och nickade mot professor McGarmiwa.
Professori McGarmiwa niisti nenänsä.
Professor McGonagall blew her nose in reply.
Professor McGarmiwa rynkade på näsan.
Dumbledore kääntyi ja lähti kävelemään katua poispäin.
Dumbledore turned and walked back down the street.
Dumbledore vände sig om och började gå nerför gatan.
Kulmauksessa hän pysähtyi ja kaivoi hopeisen pimeyttimen esiin.
On the corner he stopped and took out the silver Put-Outer.
I ett hörn stannade han och grävde fram en silverdimmer.
Hän napsautti sitä kerran ja kaikki kaksitoista valopalloa kiisivät takaisin jokainen omaan katulamppuunsa niin että Likusteritie hehkui äkkiä oranssina ja Dumbledore erotti juovikkaan kissaan, joka livahti kulman taakse kadun toisessa päässä.
He clicked it once, and twelve balls of light sped back to their street lamps so that Privet Drive glowed suddenly orange and he could make out a tabby cat slinking around the corner at the other end of the street.
Han klickade på den en gång och alla tolv ljusklot gick tillbaka var och en till sin egen gatlykta så att Likusterietie plötsligt lyste orange och Dumbledore såg en randig katt som smög runt ett hörn i andra änden av gatan.
Hän näki juuri ja juuri huopamytyn nelostalon kynnyksellä.
He could just see the bundle of blankets on the step of number four.
Han hade precis sett ett filtsålt fyravåningshus på tröskeln.
“Onnea matkaan, Harry”, hän mutisi.
“Good luck, Harry,” he murmured.
"Lycka till Harry," mumlade han.
Hän kääntyi kannoillaan, hulmautti viittaansa ja katosi.
He turned on his heel and with a swish of his cloak, he was gone.
Han vände på klacken, förtrollade sin mantel och försvann.
Tuulenviri pörhisti siistejä pensasaitoja Likusteritiellä, joka oli hiljainen ja siivo katu musteisen taivan alla, vihoviimeinen paikka jossa voisi odottaa tapahtuvan kummia.
A breeze ruffled the neat hedges of Privet Drive, which lay silent and tidy under the inky sky, the very last place you would expect astonishing things to happen.
En vindpust rufsade de prydliga häckarna på Likusteritie, som var en lugn och ren gata under en bläckig himmel, den sista platsen där man kunde förvänta sig att något dåligt skulle hända.
Harry Potter käänsi kylkeä huopiensa sisässä, muttei herännyt.
Harry Potter rolled over inside his blankets without waking up.
Harry Potter vände sig om i sina filtar, men vaknade inte.
Toinen pieni käsi sulkeutui viereen jätetyn kirjeen ympärille ja poika jatkoi uniaan tietämättä olevansa erityinen, tietämättä olevansa kuuluisa, tietämättä heräävänsä muutaman tunnin kuluttua rouva Dursleyn kirkaisuun kun tämä avaa etuoven pannakseen tyhjät maitopullot ulos, tietämättä sitäkään ettei hänen Dudley-serkkunsa muutamaan viikkoon muuta tekisikään kuin tökkisi ja nipistelisi häntä... hän ei voinut mitenkään tietää, että juuri sillä hetkellä ihmiset tapasivat toisiaan salaa kautta maan, kohottivat lasinsa ilmaan ja sanoivat hiljaisella äänellä: ”Harry Potterille–pojalle joka elää!”
One small hand closed on the letter beside him and he slept on, not knowing he was special, not knowing he was famous, not knowing he would be woken in a few hours’ time by Mrs. Dursley’s scream as she opened the front door to put out the milk bottles, nor that he would spend the next few weeks being prodded and pinched by his cousin Dudley. . . . He couldn’t know that at this very moment, people meeting in secret all over the country were holding up their glasses and saying in hushed voices: “To Harry Potter — the boy who lived!”
En annan liten hand slöt sig runt brevet som lämnades bredvid honom och pojken fortsatte att sova, utan att veta att han var speciell, utan att veta att han var känd, utan att veta att han om några timmar skulle vakna av fru Dursleys skrik när hon öppnade ytterdörren för att ställa ut de tomma mjölkflaskorna, utan att veta att hans kusin Dudley under några veckor inte skulle göra annat än att bajsa och nypa honom... han hade ingen möjlighet att veta att just i det ögonblicket människor träffades i hemlighet varandra över landet, höjer sina glasögon i luften och säger med låg röst: "Till Harry Potter – pojken som lever!"
