Ensimmäinen luku (10/10): Poika joka elää

“No niin”, Dumbledore sanoi lopulta, ”se siitä. Meillä ei ole muuta asiaa täällä. Voimme yhtä hyvin mennä juhlimaan muiden kanssa.”

“Joo”, Hagrid sanoi hyvin vaimealla äänellä, ”minä meen viemään Siriukselle pyörän takas. Öitä, professori McGarmiwa–öitä, professori Dumbledore.”

Hagrid pyyhki vuolaasti vuotavia silmiään takin hihaan ja nousi moottoripyörän selkään. Hän potkaisi moottorin käyntiin ja pyörä nousi jyristen ilmaan ja katosi yöhön.

“Me tapaamme varmasti pian taas”, Dumbledore sanoi ja nyökkäsi professori McGarmiwalle. Professori McGarmiwa niisti nenänsä.

Dumbledore kääntyi ja lähti kävelemään katua poispäin. Kulmauksessa hän pysähtyi ja kaivoi hopeisen pimeyttimen esiin. Hän napsautti sitä kerran ja kaikki kaksitoista valopalloa kiisivät takaisin jokainen omaan katulamppuunsa niin että Likusteritie hehkui äkkiä oranssina ja Dumbledore erotti juovikkaan kissaan, joka livahti kulman taakse kadun toisessa päässä. Hän näki juuri ja juuri huopamytyn nelostalon kynnyksellä.

“Onnea matkaan, Harry”, hän mutisi. Hän kääntyi kannoillaan, hulmautti viittaansa ja katosi.

Tuulenviri pörhisti siistejä pensasaitoja Likusteritiellä, joka oli hiljainen ja siivo katu musteisen taivan alla, vihoviimeinen paikka jossa voisi odottaa tapahtuvan kummia. Harry Potter käänsi kylkeä huopiensa sisässä, muttei herännyt. Toinen pieni käsi sulkeutui viereen jätetyn kirjeen ympärille ja poika jatkoi uniaan tietämättä olevansa erityinen, tietämättä olevansa kuuluisa, tietämättä heräävänsä muutaman tunnin kuluttua rouva Dursleyn kirkaisuun kun tämä avaa etuoven pannakseen tyhjät maitopullot ulos, tietämättä sitäkään ettei hänen Dudley-serkkunsa muutamaan viikkoon muuta tekisikään kuin tökkisi ja nipistelisi häntä... hän ei voinut mitenkään tietää, että juuri sillä hetkellä ihmiset tapasivat toisiaan salaa kautta maan, kohottivat lasinsa ilmaan ja sanoivat hiljaisella äänellä: ”Harry Potterille–pojalle joka elää!”