×

We use cookies to help make LingQ better. By visiting the site, you agree to our cookie policy.


image

Ykkösaamun Kolumni, Saamelaiset ovat täällä yhä, ja ovat aina olleet

Saamelaiset ovat täällä yhä, ja ovat aina olleet

Mitä saamelaisten kansallispäivä merkitsee?

Tätä kysymystä pohdittaessa vuosi sitten kansallispäivän tienoilla Yle Sápmin lähetyksessä eräs toimittajista kertoi sen merkitsevän hänelle saamelaisuuden edistämistä - "ovddidit sámevuođa". Vastaus oli minusta kauniin yksinkertainen. Kyseessä oli kulttuurin sisäinen keskustelu, johon ei vaikuttanut tarve selittää tai määrittää, mitä saamelaisuus on. Toimittajan ja kuulijoiden yhteinen ääneen lausumaton oletus oli, että saamelaisuus ja saamelaisten tapa elää on arvokasta.

Jotain, jolla on myös oikeus olla, elää ja siirtyä seuraaville sukupolville. Tämä keskustelu tuli mieleeni, kun pohdin kansallispäivän kunniaksi saamani kirjoituspyynnön sisältämää kysymystä siitä, mistä nämä kaikki kulttuurikiistat johtuvat?

Erilaisista näkemyksistä liittyen siihen, mikä edistää saamelaiskulttuuria tai ylipäätään elinoloja pohjoisessa. Suomessa on edelleen haastavaa elää saamelaista elämää ja siirtää kulttuuria ja kieltä eteenpäin. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että vasta reilu viikko sitten julkaistiin vihdoinkin ensimmäiset inarin- ja koltansaamenkieliset lastenlevyt! Meillä Saamenmaalla usein unohtuu, että muualla Suomessa ei välttämättä jaeta yhteistä oletustamme saamelaisuuden arvosta ja elämäntapamme jatkuvuuden tarpeesta.

Lisäksi tietoisuus ylipäätään saamelaisuudesta ja erityisesti kolonialismista Saamenmaalla lienee edelleen vähäistä. Tämä ei tietenkään edesauta lisäämään ymmärrystä siitä, miten kulttuurin ja kielten ylläpitäminen ja siirtäminen voikin olla joskus niin vaikeaa. Kiistojen taustalla saattaakin vaikuttaa se, että valtaväestö ei tiedä historiastamme juurikaan mitään. Ehkä ei siis ole ollut huono idea saamelaisilta ottaa käyttöön kansallispäivä ja siten tulla paremmin nähdyiksi ja kuulluiksi.

Tasan 100 vuotta sitten 6.helmikuuta vuonna 1917 Norjan Trondheimissa järjestettiin ensimmäistä kertaa kokous, johon etelä- ja pohjoissaamelaiset kokoontuivat pohtimaan saamelaiskysymyksiä tilanteessa, jossa valtakulttuurien harjoittama maatalous tarvitsi jatkuvasti lisää tilaa samalla alistaen saamelaiskulttuurin alempiarvoisekseen. Tätä kuvataan usein saamelaisten etnopoliittisen liikehdinnän aluksi. Saamelaisten kansallispäiväksi tämä samainen päivä valittiin vasta vuonna 1992. Vaikka Trondheimin kokous selittää hyvin saamelaisten kansallispäivän ajankohtaa, luonnolle haluttiin antaa suurin painoarvo sen ajankohtaa suunniteltaessa.

Kevät, kesä tai syksy eivät käyneet, koska ne ovat kiireisiä perinteisissä saamelaiselinkeinoissa. Työntäyteinen on talvikin, mutta juuri auringon tultua esiin ennen kevättalvea ajateltiin olevan otollinen aika juhlapäivälle. Kansallispäiväksi ei myöskään haluttu valita päivää, joka olisi ollut erityisen tärkeä ennestään vain jollekin saamelaisryhmälle. Saamelaisten tavoitteena on ollut, että valtiot tunnustavat saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana.

Toisaalta alkuperäiskansojen keskuudessa on viime vuosina esitetty kriittisiä näkemyksiä tunnustuksen hakemisen politiikalle. On kysytty, onko se tuottanut tarpeeksi tulosta tavoitteisiin nähden. Osittain tätä saamelaisetkin joutuvat pohtimaan kokoontuessaan jälleen Trondheimiin ja katsoessaan taaksepäin poliittisen toimintansa historiaa viimeisen 100 vuoden aikana. Keskusteltaessa saamelaisten oikeusasemasta on huomioitava, että saamelaisilla on luovuttamattomia oikeuksia maihinsa ja vesiinsä.

Tästä näkökulmasta ILO 169 -sopimuksen ratifiointi, kuten myös Pohjoismainen saamelaissopimus ovat ennen kaikkea valtioiden pyrkimyksiä tunnustaa saamelaisten oikeudet ja järjestellä hallintoaan sen mukaisesti. Tästä näkökulmasta saamelaiset näyttäytyvät varsin kärsivällisiltä. Muistutettakoon, että 166 vuotta ennen Suomen itsenäistymistä, vuonna 1751 solmittuun Ruotsin ja Tanska-Norjan väliseen Strömstadin sopimukseen sisältyy lisäpöytäkirja Lappecodicill, jonka tarkoituksena on varmistaa saamelaisten mahdollisuus säilyä kansana ja harjoittaa elinkeinojaan valtionrajoista huolimatta.

Tätä pidetään osoituksena siitä, että valtiot tiesivät sopimuksen ulottuvan saamelaisten maille. Myös kolttasaamelaisten Gramota-arkisto, jonka vanhin säilynyt asiakirja on vuodelta 1601, osoittaa saamelaisten asemaa asuttamillaan mailla ja myös kykyyn neuvotella niiden käytöstä. Ratkaisematon "saamelaiskysymys" Suomessa on siis perustaltaan kansainvälinen.

Edelleenkään se ei kosketa vain Suomessa asuvia saamelaisia, vaan neljän valtion alueella asuvaa alkuperäiskansaa. Sen lisäksi, että Suomi ei ole onnistunut tunnustamaan saamelaisten oikeuksia, epäkunnioitus saamelaisia kohtaan on ilmennyt viime aikoina lakihankkeina, jotka on puskettu läpi saamelaisten vastustuksesta huolimatta. On vielä näkemättä missä määrin uusien lakien mahdollistamat toimet, joiden seurauksia saamelaiset pitävät haitallisina kulttuurilleen, toteutuvat ja miten vastustus niitä kohtaan tulee ilmenemään. Ennustettavissa ei siis ole kulttuurikiistojen laantumista, jos Suomi epäonnistuu saamelaisten oikeuksien tunnustamisessa jatkaen samalla vain suurempien tuottojen havittelemista saamelaisalueen maiden ja vesien kustannuksella.

Pitäisikö tällöin esimerkiksi teollista maankäyttöä saamelaisalueella rajoittaa kunnes saamelaisten oikeudet Suomessa saadaan kuntoon? Sillä loppujen lopuksi saamelaiskulttuuri on riippuvainen pohjoisesta luonnosta - maasta, jolla saamelaiset asuvat ja siitä, miten se voi. Kiistojen voi siis katsoa olevan osoitus myös siitä, että kulttuurilla ja äiti maalla on edelleen varjelijansa.

Saamelaisartisti Sofia Jannokin laulun sanoin we are still here! Me olemme edelleen täällä!


Saamelaiset ovat täällä yhä, ja ovat aina olleet The Sámi are still here, and have always been

Mitä saamelaisten kansallispäivä merkitsee?

Tätä kysymystä pohdittaessa vuosi sitten kansallispäivän tienoilla Yle Sápmin lähetyksessä eräs toimittajista kertoi sen merkitsevän hänelle saamelaisuuden edistämistä - "ovddidit sámevuođa". Vastaus oli minusta kauniin yksinkertainen. Kyseessä oli kulttuurin sisäinen keskustelu, johon ei vaikuttanut tarve selittää tai määrittää, mitä saamelaisuus on. Toimittajan ja kuulijoiden yhteinen ääneen lausumaton oletus oli, että saamelaisuus ja saamelaisten tapa elää on arvokasta.

Jotain, jolla on myös oikeus olla, elää ja siirtyä seuraaville sukupolville. Tämä keskustelu tuli mieleeni, kun pohdin kansallispäivän kunniaksi saamani kirjoituspyynnön sisältämää kysymystä siitä, mistä nämä kaikki kulttuurikiistat johtuvat?

Erilaisista näkemyksistä liittyen siihen, mikä edistää saamelaiskulttuuria tai ylipäätään elinoloja pohjoisessa. Suomessa on edelleen haastavaa elää saamelaista elämää ja siirtää kulttuuria ja kieltä eteenpäin. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että vasta reilu viikko sitten julkaistiin vihdoinkin ensimmäiset inarin- ja koltansaamenkieliset lastenlevyt! Meillä Saamenmaalla usein unohtuu, että muualla Suomessa ei välttämättä jaeta yhteistä oletustamme saamelaisuuden arvosta ja elämäntapamme jatkuvuuden tarpeesta.

Lisäksi tietoisuus ylipäätään saamelaisuudesta ja erityisesti kolonialismista Saamenmaalla lienee edelleen vähäistä. Tämä ei tietenkään edesauta lisäämään ymmärrystä siitä, miten kulttuurin ja kielten ylläpitäminen ja siirtäminen voikin olla joskus niin vaikeaa. Kiistojen taustalla saattaakin vaikuttaa se, että valtaväestö ei tiedä historiastamme juurikaan mitään. Ehkä ei siis ole ollut huono idea saamelaisilta ottaa käyttöön kansallispäivä ja siten tulla paremmin nähdyiksi ja kuulluiksi.

Tasan 100 vuotta sitten 6.helmikuuta vuonna 1917 Norjan Trondheimissa järjestettiin ensimmäistä kertaa kokous, johon etelä- ja pohjoissaamelaiset kokoontuivat pohtimaan saamelaiskysymyksiä tilanteessa, jossa valtakulttuurien harjoittama maatalous tarvitsi jatkuvasti lisää tilaa samalla alistaen saamelaiskulttuurin alempiarvoisekseen. Tätä kuvataan usein saamelaisten etnopoliittisen liikehdinnän aluksi. Saamelaisten kansallispäiväksi tämä samainen päivä valittiin vasta vuonna 1992. Vaikka Trondheimin kokous selittää hyvin saamelaisten kansallispäivän ajankohtaa, luonnolle haluttiin antaa suurin painoarvo sen ajankohtaa suunniteltaessa.

Kevät, kesä tai syksy eivät käyneet, koska ne ovat kiireisiä perinteisissä saamelaiselinkeinoissa. Työntäyteinen on talvikin, mutta juuri auringon tultua esiin ennen kevättalvea ajateltiin olevan otollinen aika juhlapäivälle. Kansallispäiväksi ei myöskään haluttu valita päivää, joka olisi ollut erityisen tärkeä ennestään vain jollekin saamelaisryhmälle. Saamelaisten tavoitteena on ollut, että valtiot tunnustavat saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana.

Toisaalta alkuperäiskansojen keskuudessa on viime vuosina esitetty kriittisiä näkemyksiä tunnustuksen hakemisen politiikalle. On kysytty, onko se tuottanut tarpeeksi tulosta tavoitteisiin nähden. Osittain tätä saamelaisetkin joutuvat pohtimaan kokoontuessaan jälleen Trondheimiin ja katsoessaan taaksepäin poliittisen toimintansa historiaa viimeisen 100 vuoden aikana. Keskusteltaessa saamelaisten oikeusasemasta on huomioitava, että saamelaisilla on luovuttamattomia oikeuksia maihinsa ja vesiinsä.

Tästä näkökulmasta ILO 169 -sopimuksen ratifiointi, kuten myös Pohjoismainen saamelaissopimus ovat ennen kaikkea valtioiden pyrkimyksiä tunnustaa saamelaisten oikeudet ja järjestellä hallintoaan sen mukaisesti. Tästä näkökulmasta saamelaiset näyttäytyvät varsin kärsivällisiltä. Muistutettakoon, että 166 vuotta ennen Suomen itsenäistymistä, vuonna 1751 solmittuun Ruotsin ja Tanska-Norjan väliseen Strömstadin sopimukseen sisältyy lisäpöytäkirja Lappecodicill, jonka tarkoituksena on varmistaa saamelaisten mahdollisuus säilyä kansana ja harjoittaa elinkeinojaan valtionrajoista huolimatta.

Tätä pidetään osoituksena siitä, että valtiot tiesivät sopimuksen ulottuvan saamelaisten maille. Myös kolttasaamelaisten Gramota-arkisto, jonka vanhin säilynyt asiakirja on vuodelta 1601, osoittaa saamelaisten asemaa asuttamillaan mailla ja myös kykyyn neuvotella niiden käytöstä. Ratkaisematon "saamelaiskysymys" Suomessa on siis perustaltaan kansainvälinen.

Edelleenkään se ei kosketa vain Suomessa asuvia saamelaisia, vaan neljän valtion alueella asuvaa alkuperäiskansaa. Sen lisäksi, että Suomi ei ole onnistunut tunnustamaan saamelaisten oikeuksia, epäkunnioitus saamelaisia kohtaan on ilmennyt viime aikoina lakihankkeina, jotka on puskettu läpi saamelaisten vastustuksesta huolimatta. On vielä näkemättä missä määrin uusien lakien mahdollistamat toimet, joiden seurauksia saamelaiset pitävät haitallisina kulttuurilleen, toteutuvat ja miten vastustus niitä kohtaan tulee ilmenemään. Ennustettavissa ei siis ole kulttuurikiistojen laantumista, jos Suomi epäonnistuu saamelaisten oikeuksien tunnustamisessa jatkaen samalla vain suurempien tuottojen havittelemista saamelaisalueen maiden ja vesien kustannuksella.

Pitäisikö tällöin esimerkiksi teollista maankäyttöä saamelaisalueella rajoittaa kunnes saamelaisten oikeudet Suomessa saadaan kuntoon? Sillä loppujen lopuksi saamelaiskulttuuri on riippuvainen pohjoisesta luonnosta - maasta, jolla saamelaiset asuvat ja siitä, miten se voi. Kiistojen voi siis katsoa olevan osoitus myös siitä, että kulttuurilla ja äiti maalla on edelleen varjelijansa.

Saamelaisartisti Sofia Jannokin laulun sanoin we are still here! Me olemme edelleen täällä!