On helmee olla myös amis
Eri koulutustien valinneet tapaavat kilpailla valintansa paremmuudesta. Jo minun kouluaikoinani ammattikoululaiset naureskelivat, että lukiolaiset tuhlaavat kolme vuotta elämästään jonninjoutavaan ja sitten pitää opiskella ammatti erikseen. Kestää kauan päästä tienaamaan, ja siinä vaiheessa amiksen käyneellä on jo monen vuoden työura takana ja elämä lähtenyt aikuisvaihteella eteenpäin. Lukiolaiset taas puolustautuivat arvelemalla pääsevänsä parempiin ja arvostetumpiin töihin pitemmän opintoputken päätteeksi.
Lamat, työttömyys ja kaikenlainen maailman murros on vienyt pohjaa vastakkainasettelulta. Kumpikaan reitti ei anna takuita pysyvästä, tasaisesta toimeentulosta saati hyvästä palkasta enää nykyään. Erikoisempikin polku voi johtaa kelpo työuraan. Elämä on epävarmaa.
Kun tulin ammattikouluun töihin, opiskelijat tuntuivat lähtökohtaisesti olettavan, etten arvostaisi heitä. Heillä oli ikään kuin koko kouluajan imettynä asenne: miten minä, itse lukioni ja yliopistoni käynyt opettaja, voisin arvostaa heitä, joiden peruskoulumenestys ei ole ehkä ollut loistokasta tai joiden tavoitteena ei ole istua koulun penkillä vuosikymmeniä. Peruskoulun jäljiltä monelle ammattikoulun valinneelle opiskelijalle on annettu mielikuva: pilaat elämäsi jos valitset ammattikoulun. Mutta enhän voisi tehdä työtäni ellen arvostaisi opiskelijoita ja niitä aloja, joille he kouluttautuvat. Miksi kaikkien täytyisi tehdä samoja valintoja ja elää samalla tavalla?
Olen aina ollut kieliin suuntautunut, mutta muutahan en osaakaan. Minusta on suorastaan taikuutta, että joku osaa hitsata. Eräs nuori kertoi että oli saanut ensimmäiset hitsausoppinsa sedältään jo nuorena ja siksi kehittynyt siinä taitavaksi. Oli ihanaa nähdä se kukoistus, mihin tuokin nuori puhkesi, kun pääsi koulussa tekemään sitä, missä onnistui ja oli hyvä.
Kun odotin esikoistani, kysyivät opiskelijat, petynkö, jos lapsestani tulee samanlainen kuin he. Se tuntui pahalta. Vastasin ihmettelemällä, miksi pettyisin. Kunpa opiskelijani olisivat vapaita tuntemaan aitoa ammattiylpeyttä. Sen ansiosta syntyy halu tehdä työnsä niin hyvin kuin osaa ja kehittyä taidoissaan. Sitä haluaisin lapsellenikin: kykyä tehdä itselleen sopivia valintoja ja iloita niistä.
Kovin moni ulkopuolinen olettaa, että on kauheaa opettaa ammattikoulussa, kun eihän niitä amislaisia kiinnosta mikään. Aikoinaan iloitessani uudesta työstäni minulta kysyttiin, miten uskalsin hakea ammattikouluun töihin. (Samaa minulta oli kyselty aikoinaan kun sain töitä vankilakoulusta.) En edes osaa kuvitella, mikä voisi olla houkutin, joka saisi minut vaihtamaan työtäni mihinkään muuhun.
Ammattikoulutusta tuodaan turhan usein esille jonkinlaisena huonompana vaihtoehtona. Helposti puhutaan siitä, miten surkeaa on, kun tutkimusten mukaan ammattikoulun käyneiden vanhempien lapset menevät yleensä myös ammattikouluun. Siitä välittyy ikävä piiloviesti siitä, ettei saisi olla ylpeä ja iloinen ammatinvalinnastaan. Tähtäimenä tuskin toivottavasti ainakaan on alun perin ollut ammattikoulun väheksyntä, vaan se, että minkään opintopolun ei pitäisi olla ennalta määritetty automaatio. Peikkona nähdään tilanne, jossa toisenlaisesta tulevaisuudesta ja urasta haaveileva ei saa riittävää tukea, ohjausta ja eväitä valita haluamaansa. Yhtä lailla korkeakoulutettujen vanhempien lasten pitäisi olla vapaita valitsemaan ammattikoulu kuin ammattikoulun käyneiden vanhempien lasten ymmärtää, että hekin voivat hakeutua korkeakouluihin. Ja kummankin panosta elämässä arvostettaisiin. Saa iloita siitä, että joku opiskelee pitkään ja vaikka lääkäriksi, ja olla yhtä ylpeä ja iloinen siitä, että toinen löytää paikkansa kylmäasentajana. Olisi aika arvostaa kaikkea koulutusta. Minkään polun valinneiden ei tarvitsisi ylentää itseään alentamalla muita.
Tunneillani on opiskelijoiden aloitteesta keskusteltu niin latinan kielen asemasta aikaisempana maailmankielenä kuin sosiaaliturvajärjestelmän epäkohdista. Ruotsin kursseille osallistuu nuoria, joiden ei olisi edes pakko. On vaikea tunnistaa mielikuvaa hälläväliänuorista, joita ei mikään kiinnostaisi. Toisinaan meistä yhteisten aineiden opettajista tuntuu, että ammattikoulutuksen houkutusta lisäämään (tai kenties sittenkin vain kuluja vähentämään?) ehdotetaan keinoksi turhaksi leimattujen yhteisten aineiden ja yleensäkin lähiopetustuntien vähentämistä. Oman kokemukseni mukaan opiskelijat eivät näitä aineita hyljeksi. Tällä tiellä lähdetään murentamaan hyvää koulutusperustaa. Myös ammattikoulun valinneille nuorille on perinteisesti annettu ja täytyy jatkossakin antaa yhtäläisesti eväitä oppia ajattelemaan, pohtimaan näkemyksiään eri näkökulmista, olemaan uteliaita ja vaikka kouluttautumaan lisää tai uudelle alalle, jos intoa riittää ja tahto vaikka myöhemmin sellaiseen syntyy.
