Muistanko oikein?
Kun olin lapsi, äitini toisinaan kinasteli sisarustensa kanssa siitä, kuka muisti oikein jonkin menneen tilanteen. ”Kyllä sie nyt muistat ihan väärin”, sanottiin puolin ja toisin. Puhelun jälkeen äiti puhisi itsekseen, että miten sisko saattoikin muistaa niin eri tavalla. Yhteisymmärrystä ei yleensä tullut oikeasta tapahtumien kulusta.
Kuulin vastikään vanhempien herrasmiesten hilpeän toteamuksen, että paras muisti on sillä, jolla on vilkkain mielikuvitus. Skepsiksen sivuilla valemuisto määritellään näin: Valemuistolla tarkoitetaan muistoa, joka voi kokemuksellisesti tuntua hyvinkin todelta, mutta joka todellisuudessa on osittain virheellinen tai jopa kokonaan keksitty.
Minulla on paljon muistoja; selkeänä mielessä tilanteen tunnelma, läsnä olleet ihmiset, mitä kukin on sanonut ja mitä on tehty. Sitten saatan lukea päiväkirjaani ja löytää sieltä saman tilanteen kuvauksen ja hämmentyä. Noinko se menikin?
Yksi dramaattisimmista virheellisistä muistikuvista liittyy isän kuolemaan. Väitin kirkkain silmin ystävälleni, että isän sairaus oli tullut minulle täytenä yllätyksenä. Mutta sitten kaivoin päiväkirjani esiin.
Olin mennyt tavalliseen tapaan synnyinpaikkakunnalleni käymään. Isä ei päässyt asemalle vastaan, koska oli sinä aamuna menossa lääkäriin kuulemaan tutkimustuloksia. Hän oli tuonut minua varten auton asemalle jo edellisenä iltana, ja koska oli ollut niin jännittynyt, oli unohtanut sammuttaa ajovalot. Akku oli tyhjentynyt. Sinä yönä auto oli yritetty varastaa, mutta se ei ollut lähtenyt käyntiin. Se odotti minua asemalla ikkuna rikottuna.
Myöhemmin tuona päivänä isä sitten kertoi sairastumisestaan. Miten olin saattanut unohtaa? Asuin tuon jälkeen ulkomailla eikä isä sinä aikana halunnut puhua minulle sairaudestaan. Se kenties sekoitti muistiani. Ilman päiväkirjaani olisin ehkä vieläkin siinä uskossa, että en ollut tiennyt.Tällainen saa nöyrtymään oman muistin ja muistikuvien todenmukaisuutta pohtiessa. Muistanko oikein kun kerron tarinaa, että lähdin kerran kouluun neljä minuuttia ennen kellon soittoa. Kiisin potkurilla jäistä pyörätietä ja ehdin ajoissa. Mahtaako nopeusennätyksessäni sittenkin olla Lapin lisää?
Entäpä muistikuva joka minulla on mummostani? Mummo tulee käymään. Isosiskoani ujostuttaa ja hän menee kerrossängyn yläsängylle piiloon. Mummo säikähtää, ettei siskoni vain putoa. Mummo kuoli, kun olin 2,5-vuotias. Järki sanoo, että muisto ei voi olla oikea, mutta jokin tunnemuisto minulla siis mummosta on.
Koulusta ja opettajista on kaikilla muistoja. Aika usein sitä miettii, millaisia jälkiä minä opettajana jätän nuorten mieliin. Toivon, että hyviä.Eräs nuori oli pahasti riitaantunut huoltajansa kanssa. Tunnin päätteeksi ajauduimme juttelemaan satunnaisista muistoista. Tuo nuori jäi istumaan ja kertoi kauniin tarinan lapsuuden lomamatkasta äitinsä kanssa. Hän hymyili tarinaa kertoessaan.
Muistan liki fyysisesti, miten isä aina hieraisi olkapäätäni iloisesti ja sanoi: ”Tiesinhän mie että se tyttö pärjää.” Myös äidistä muistan selkeimmin hänen kätensä: niiden ohueksi käyneen ihon, työn kynsiin uurtamat pienet halkeamat. Miten hän silitti säärtäni aina lapsena kun olin nukahtamassa.
Koska olin ollut isän vierellä hänen kuollessaan, halusin myös olla äidin luona viimeisellä hetkellä. Niin ei käynyt. Olin tavannut äidin edellisessä kuussa, jolloin vietimme ensimmäisen lapseni yksivuotissyntymäpäivää yhdessä äitini syntymäpäivän kanssa. Äiti oli väsynyt eikä jaksanut istua kakkua syömässä. Silitin vahamaiseksi uurtunutta otsaa ja äiti sanoi: ”En mie ois arvannu että olo voi näin vaikiaksi mennä.” Lähtiessäni tiesin, ettemme enää tapaa.
Äidin kuollessa olin töissä, 800 kilometrin päässä. Tauolla tuli pakottava tarve soittaa sairaalaan, jossa äiti viimeiset muutamat viikkonsa vietti. Kukaan ei hoitajien huoneessa vastannut ja tuli olo, että siellä he nyt ovat äidin vierellä, saattamassa. Soitin viisitoista minuuttia myöhemmin uudelleen ja sain kuulla, että äiti oli poissa. Hoitajat, joiden nimiäkään en tiedä, kertoivat, että äidin kuollessa marraskuinen, pohjoisen matalalla viipyvä aurinko oli hetkeksi tullut pilven takaa esiin ja valaissut sairaalahuoneen kullanhohtoiseksi.
He antoivat minulle kauniin lahjan: muiston ja lohdullisen mielikuvan, jota minulla ei ilman heitä olisi.