×

We use cookies to help make LingQ better. By visiting the site, you agree to our cookie policy.


image

Ykkösaamun Kolumni, Muistanko oikein?

Muistanko oikein?

Kun olin lapsi, äitini toisinaan kinasteli sisarustensa kanssa siitä, kuka muisti oikein jonkin menneen tilanteen. ”Kyllä sie nyt muistat ihan väärin”, sanottiin puolin ja toisin. Puhelun jälkeen äiti puhisi itsekseen, että miten sisko saattoikin muistaa niin eri tavalla. Yhteisymmärrystä ei yleensä tullut oikeasta tapahtumien kulusta.

Kuulin vastikään vanhempien herrasmiesten hilpeän toteamuksen, että paras muisti on sillä, jolla on vilkkain mielikuvitus. Skepsiksen sivuilla valemuisto määritellään näin: Valemuistolla tarkoitetaan muistoa, joka voi kokemuksellisesti tuntua hyvinkin todelta, mutta joka todellisuudessa on osittain virheellinen tai jopa kokonaan keksitty.

Minulla on paljon muistoja; selkeänä mielessä tilanteen tunnelma, läsnä olleet ihmiset, mitä kukin on sanonut ja mitä on tehty. Sitten saatan lukea päiväkirjaani ja löytää sieltä saman tilanteen kuvauksen ja hämmentyä. Noinko se menikin?

Yksi dramaattisimmista virheellisistä muistikuvista liittyy isän kuolemaan. Väitin kirkkain silmin ystävälleni, että isän sairaus oli tullut minulle täytenä yllätyksenä. Mutta sitten kaivoin päiväkirjani esiin.

Olin mennyt tavalliseen tapaan synnyinpaikkakunnalleni käymään. Isä ei päässyt asemalle vastaan, koska oli sinä aamuna menossa lääkäriin kuulemaan tutkimustuloksia. Hän oli tuonut minua varten auton asemalle jo edellisenä iltana, ja koska oli ollut niin jännittynyt, oli unohtanut sammuttaa ajovalot. Akku oli tyhjentynyt. Sinä yönä auto oli yritetty varastaa, mutta se ei ollut lähtenyt käyntiin. Se odotti minua asemalla ikkuna rikottuna.

Myöhemmin tuona päivänä isä sitten kertoi sairastumisestaan. Miten olin saattanut unohtaa? Asuin tuon jälkeen ulkomailla eikä isä sinä aikana halunnut puhua minulle sairaudestaan. Se kenties sekoitti muistiani. Ilman päiväkirjaani olisin ehkä vieläkin siinä uskossa, että en ollut tiennyt.Tällainen saa nöyrtymään oman muistin ja muistikuvien todenmukaisuutta pohtiessa. Muistanko oikein kun kerron tarinaa, että lähdin kerran kouluun neljä minuuttia ennen kellon soittoa. Kiisin potkurilla jäistä pyörätietä ja ehdin ajoissa. Mahtaako nopeusennätyksessäni sittenkin olla Lapin lisää?

Entäpä muistikuva joka minulla on mummostani? Mummo tulee käymään. Isosiskoani ujostuttaa ja hän menee kerrossängyn yläsängylle piiloon. Mummo säikähtää, ettei siskoni vain putoa. Mummo kuoli, kun olin 2,5-vuotias. Järki sanoo, että muisto ei voi olla oikea, mutta jokin tunnemuisto minulla siis mummosta on.

Koulusta ja opettajista on kaikilla muistoja. Aika usein sitä miettii, millaisia jälkiä minä opettajana jätän nuorten mieliin. Toivon, että hyviä.Eräs nuori oli pahasti riitaantunut huoltajansa kanssa. Tunnin päätteeksi ajauduimme juttelemaan satunnaisista muistoista. Tuo nuori jäi istumaan ja kertoi kauniin tarinan lapsuuden lomamatkasta äitinsä kanssa. Hän hymyili tarinaa kertoessaan.

Muistan liki fyysisesti, miten isä aina hieraisi olkapäätäni iloisesti ja sanoi: ”Tiesinhän mie että se tyttö pärjää.” Myös äidistä muistan selkeimmin hänen kätensä: niiden ohueksi käyneen ihon, työn kynsiin uurtamat pienet halkeamat. Miten hän silitti säärtäni aina lapsena kun olin nukahtamassa.

Koska olin ollut isän vierellä hänen kuollessaan, halusin myös olla äidin luona viimeisellä hetkellä. Niin ei käynyt. Olin tavannut äidin edellisessä kuussa, jolloin vietimme ensimmäisen lapseni yksivuotissyntymäpäivää yhdessä äitini syntymäpäivän kanssa. Äiti oli väsynyt eikä jaksanut istua kakkua syömässä. Silitin vahamaiseksi uurtunutta otsaa ja äiti sanoi: ”En mie ois arvannu että olo voi näin vaikiaksi mennä.” Lähtiessäni tiesin, ettemme enää tapaa.

Äidin kuollessa olin töissä, 800 kilometrin päässä. Tauolla tuli pakottava tarve soittaa sairaalaan, jossa äiti viimeiset muutamat viikkonsa vietti. Kukaan ei hoitajien huoneessa vastannut ja tuli olo, että siellä he nyt ovat äidin vierellä, saattamassa. Soitin viisitoista minuuttia myöhemmin uudelleen ja sain kuulla, että äiti oli poissa. Hoitajat, joiden nimiäkään en tiedä, kertoivat, että äidin kuollessa marraskuinen, pohjoisen matalalla viipyvä aurinko oli hetkeksi tullut pilven takaa esiin ja valaissut sairaalahuoneen kullanhohtoiseksi.

He antoivat minulle kauniin lahjan: muiston ja lohdullisen mielikuvan, jota minulla ei ilman heitä olisi.


Muistanko oikein? Am I remembering correctly? Estou a lembrar-me bem?

Kun olin lapsi, äitini toisinaan kinasteli sisarustensa kanssa siitä, kuka muisti oikein jonkin menneen tilanteen. When I was a child, my mother sometimes quarreled with her siblings about who really remembered a past situation. ”Kyllä sie nyt muistat ihan väärin”, sanottiin puolin ja toisin. “Yes, now you remember it completely wrong,” it was said on both sides. Puhelun jälkeen äiti puhisi itsekseen, että miten sisko saattoikin muistaa niin eri tavalla. After the call, the mother would talk to herself that how the sister might have remembered so differently. Yhteisymmärrystä ei yleensä tullut oikeasta tapahtumien kulusta. There was usually no consensus on the true course of events.

Kuulin vastikään vanhempien herrasmiesten hilpeän toteamuksen, että paras muisti on sillä, jolla on vilkkain mielikuvitus. I recently heard the hilarious statement of older gentlemen that the best memory is with the one with the liveliest imagination. Skepsiksen sivuilla valemuisto määritellään näin: Valemuistolla tarkoitetaan muistoa, joka voi kokemuksellisesti tuntua hyvinkin todelta, mutta joka todellisuudessa on osittain virheellinen tai jopa kokonaan keksitty. On the pages of skepticism, a false memory is defined as follows: A false memory refers to a memory that may experientially feel very real, but which in reality is partially flawed or even completely invented.

Minulla on paljon muistoja; selkeänä mielessä tilanteen tunnelma, läsnä olleet ihmiset, mitä kukin on sanonut ja mitä on tehty. I have a lot of memories; in a clear sense of the mood of the situation, the people present, what each has said and what has been done. Sitten saatan lukea päiväkirjaani ja löytää sieltä saman tilanteen kuvauksen ja hämmentyä. Then I might read my diary and find there a description of the same situation and get confused. Noinko se menikin? Is that how it went?

Yksi dramaattisimmista virheellisistä muistikuvista liittyy isän kuolemaan. One of the most dramatic erroneous memories is related to the death of a father. Väitin kirkkain silmin ystävälleni, että isän sairaus oli tullut minulle täytenä yllätyksenä. I claimed with the brightest eyes to my friend that my father’s illness had come as a complete surprise to me. Mutta sitten kaivoin päiväkirjani esiin. But then I dug up my diary.

Olin mennyt tavalliseen tapaan synnyinpaikkakunnalleni käymään. I had gone to my hometown as usual to visit. Isä ei päässyt asemalle vastaan, koska oli sinä aamuna menossa lääkäriin kuulemaan tutkimustuloksia. Dad couldn't get to the station because he was going to the doctor that morning to hear the results of the examination. Hän oli tuonut minua varten auton asemalle jo edellisenä iltana, ja koska oli ollut niin jännittynyt, oli unohtanut sammuttaa ajovalot. He had brought a car for me to the station the night before, and because he had been so excited, had forgotten to turn off the headlights. Akku oli tyhjentynyt. Sinä yönä auto oli yritetty varastaa, mutta se ei ollut lähtenyt käyntiin. That night an attempt had been made to steal the car, but it had not started. Se odotti minua asemalla ikkuna rikottuna. It was waiting for me at the station window broken.

Myöhemmin tuona päivänä isä sitten kertoi sairastumisestaan. Later that day, Dad then reported his illness. Miten olin saattanut unohtaa? How could I have forgotten? Asuin tuon jälkeen ulkomailla eikä isä sinä aikana halunnut puhua minulle sairaudestaan. I lived abroad after that and Dad didn’t want to talk to me about his illness during that time. Se kenties sekoitti muistiani. It might have confused my memory. Ilman päiväkirjaani olisin ehkä vieläkin siinä uskossa, että en ollut tiennyt.Tällainen saa nöyrtymään oman muistin ja muistikuvien todenmukaisuutta pohtiessa. Without my diary, I might still be in the belief that I hadn’t known. Muistanko oikein kun kerron tarinaa, että lähdin kerran kouluun neljä minuuttia ennen kellon soittoa. Do I remember correctly when I tell the story that I once went to school four minutes before the bell rang. Kiisin potkurilla jäistä pyörätietä ja ehdin ajoissa. I rode the icy bike path with the propeller and I had time. Mahtaako nopeusennätyksessäni sittenkin olla Lapin lisää? Can there still be more Lapland in my speed record?

Entäpä muistikuva joka minulla on mummostani? What about the memory I have of my grandmother? Mummo tulee käymään. Isosiskoani ujostuttaa ja hän menee kerrossängyn yläsängylle piiloon. My big sister is shy and she goes to the top bunk bed to hide. Mummo säikähtää, ettei siskoni vain putoa. Grandma is scared that my sister won’t just fall. Mummo kuoli, kun olin 2,5-vuotias. Grandma died when I was 2.5 years old. Järki sanoo, että muisto ei voi olla oikea, mutta jokin tunnemuisto minulla siis mummosta on. Reason says that the memory may not be real, but I have some emotional memory of Grandma.

Koulusta ja opettajista on kaikilla muistoja. Aika usein sitä miettii, millaisia jälkiä minä opettajana jätän nuorten mieliin. Quite often I wonder what kind of traces I as a teacher leave in the minds of young people. Toivon, että hyviä.Eräs nuori oli pahasti riitaantunut huoltajansa kanssa. I hope for the good. One young man was badly arguing with his guardian. Tunnin päätteeksi ajauduimme juttelemaan satunnaisista muistoista. At the end of the hour, we drifted into chatting about random memories. Tuo nuori jäi istumaan ja kertoi kauniin tarinan lapsuuden lomamatkasta äitinsä kanssa. That young man stayed seated and told a beautiful story about his childhood vacation with his mother. Hän hymyili tarinaa kertoessaan. He smiled as he told the story.

Muistan liki fyysisesti, miten isä aina hieraisi olkapäätäni iloisesti ja sanoi: ”Tiesinhän mie että se tyttö pärjää.” Myös äidistä muistan selkeimmin hänen kätensä: niiden ohueksi käyneen ihon, työn kynsiin uurtamat pienet halkeamat. I remember almost physically how Dad always rubbed my shoulder happily and said, "I knew the man was going to make it." I also remember the mother most clearly with her hands: their thin cracks in the skin, the small cracks in the nails of the work. Miten hän silitti säärtäni aina lapsena kun olin nukahtamassa. How he always stroked my leg as a kid when I was falling asleep.

Koska olin ollut isän vierellä hänen kuollessaan, halusin myös olla äidin luona viimeisellä hetkellä. Since I had been next to my father when he died, I also wanted to be with my mother at the last minute. Niin ei käynyt. That did not happen. Olin tavannut äidin edellisessä kuussa, jolloin vietimme ensimmäisen lapseni yksivuotissyntymäpäivää yhdessä äitini syntymäpäivän kanssa. Äiti oli väsynyt eikä jaksanut istua kakkua syömässä. Mom was tired and couldn't sit eating cake. Silitin vahamaiseksi uurtunutta otsaa ja äiti sanoi: ”En mie ois arvannu että olo voi näin vaikiaksi mennä.” Lähtiessäni tiesin, ettemme enää tapaa. I stroked his waxy forehead and my mother said, "I don't think I can feel so hard." When I left, I knew we wouldn’t meet again.

Äidin kuollessa olin töissä, 800 kilometrin päässä. Tauolla tuli pakottava tarve soittaa sairaalaan, jossa äiti viimeiset muutamat viikkonsa vietti. During the break came the compelling need to call the hospital where the mother spent the last few weeks. Kukaan ei hoitajien huoneessa vastannut ja tuli olo, että siellä he nyt ovat äidin vierellä, saattamassa. No one in the nurses' room responded and it felt like they were there next to their mother, escorting. Soitin viisitoista minuuttia myöhemmin uudelleen ja sain kuulla, että äiti oli poissa. Fifteen minutes later, I called again and heard that my mother was gone. Hoitajat, joiden nimiäkään en tiedä, kertoivat, että äidin kuollessa marraskuinen, pohjoisen matalalla viipyvä aurinko oli hetkeksi tullut pilven takaa esiin ja valaissut sairaalahuoneen kullanhohtoiseksi. The nurses, whose names I do not know, said that when the mother died, the November, low-lying sun in the north had momentarily emerged from behind the cloud and illuminated the hospital room with a golden glow.

He antoivat minulle kauniin lahjan: muiston ja lohdullisen mielikuvan, jota minulla ei ilman heitä olisi. They gave me a beautiful gift: a memory and a comforting image that I would not have without them.