Ensimmäinen luku (6/10): Poika joka elää
Herra Dursley ehkä vajosikin levottomaan uneen, mutta ulkona aidalla istuvassa kissassa ei näkynyt unisuudesta jälkeäkään. Se istui hievahtamatta kuin patsas, sen katse oli nauliutunut silmää räpäyttämättä Likusteritien kauimpaan kadunkulmaan. Se ei värähtänytkään, kun autonovi paukahti naapurikadulla eikä silloinkaan kun kaksi pöllöä syöksähti sen pään yli. Alkoi olla keskiyö, kun kissa liikahti.
Muuan mies ilmaantui siihen kulmaukseen, jota kissa oli vahtinut, ilmaantui niin yhtäkkiä ja ääneti että hänen olisi voinut luulla kohonneen maasta. Kissan häntä nyki ja sen silmät kaventuivat.
Mitään sen miehen kaltaista ei ollut koskaan nähty Likusteritiellä. Mies oli pitkä, laiha ja ikivanha päätellen hopeaisista hiuksista ja parrasta, jotka olivat niin pitkät että mies saattoi tunkea ne vyönsä alle. Hän oli pukeutunut pitkään kaapuun, purppuranpunaiseen viittaan, joka laahasi maata, ja korkeakorkoisiin solkisaappaisiin. Hänen puolikuun muotoisten silmälasiensa takana säkenöivät kirkkaat vaaleansiniset silmät ja hänen nenänsä oli hyvin pitkä ja koukkuinen aivan kuin kuin se olisi murtunut ainakin kahdesti. Miehen nimi oli Albus Dumbledore.
Albus Dumbledore ei näyttänyt tajuavan tulleensa juuri sellaiselle kadulle, joka tahtoi torjua hänet kokonaan nimestä saappaisiin. Hän keskittyi penkomaan viittaansa, etsimään jotakin. Ensin hän ei näyttänyt tajuavan, että häntä tarkkailtiin, mutta sitten hän kohotti yhtäkkiä katseensa kissaan, joka yhä tuijotti häntä kadun toisesta päästä. Jostain syystä häntä huvitti nähdä kissa. Hän hymähti ja sanoi: “Olisi pitänyt arvata.”
Hän oli löytänyt etsimänsä sisätaskusta. Se näytti hopeiselta savukkeensytyttimeltä. Hän käänsi sen auki, nosti ylös ja napsautti. Lähin katulamppu sammui hiljaa poksahtaen. Hän napsautti esinettä uudestaan–seuraava lamppu lepatti ja pimeni. Hän napsautti pimeytintä kaksitoista kertaa, kunnes kadun varressa ei enää palanut ainutkaan valo lukuun ottamatta kahta hyvin pientä ja kaukaista valotäplää, jotka olivat häntä tarkkailevan kissan silmät. Jos joku olisi nyt sattunut vilkaisemaan ikkunasta ulos, vaikka tarkkasilmäinen rouva Dursleykin, hän ei olisi erottanut jalkakäytävän tapahtumia. Albus Dumbledore sujautti pimeyttimen takaisin viittansa sisätaskuun ja lähti kulkemaan kohti numero nelosta, jonka edessä hän istuutui aidalle kissan viereen. Hän ei katsonut kissaa, mutta hetken päästä hän puhutteli sitä.
“Hassua nähdä sinut täällä, professori McGarmiwa.”
