×

We use cookies to help make LingQ better. By visiting the site, you agree to our cookie policy.


image

Ensimmäiset novellit - Juhanni Aho, KELLO

KELLO

Martti kulki Esplanaadissa ja ajatteli kelloaan … ei muuta mitään kuin kelloaan. Grönqvistin monikertaista kivirakennusta katseli … silmä juoksi pitkin heijastavia ikkunoita ja rusottavaa kattoa ja komeita koristuksia … sitä hän katseli, mutta ajatteli kelloaan.

Martti kulki siivosti Esplanaadissakin, sillä hän oli aina ollut siivo poika, vähäpuheinen ja miettiväinen. Hän oli oppipoika, kuuliainen mestarilleen ja hyvämaineinen.

Enimmäkseen katseli Martti eteensä … kenkäinsä kärkiä … ja liivejänsä, joiden päällä välkähteli vaskiset kellon vitjat.

Martti oli maalta tullut, puolen vuotta opissa ollut … suutarin opissa.

Alusta alkaen oli hän tarkka ollut, ei tuhlannut penniäkään, mutta nyt vasta niitä oli sen verran varoja kertynyt, että niillä oli kellon saanut. Eilen illalla, kun viikkopalkka maksettiin, oli määräsumma täyteen tullut…

Ja eilen illalla, heti verstaasta päästyä, oli kello käyty kellosepältä ostamassa. Katsottuna oli se jo siellä ollut monta viikkoa ennen … viidestä kolmatta markasta luvassa, ilman vitjoja. Silinterikello se oli, neljällä kivellä käypä … joka oli yhtä hyvä, kuin jos olisi ollut kahdeksalla. Semmoisen oli sanonut itsellään olevan kelloseppäkin … eikä sitä tavallinen mies sen parempaa tarvitsekaan…

Eikä se viittäkolmatta sitten maksanutkaan. Neljäänkolmatta markkaan ja viiteenkymmeneen penniin oli kelloseppä tosioston tullessa helpottanut ja antanut vielä vitjat yhteen hintaan.

Hyvinpä ne nyt välkkyivätkin samettiliivien päällä.

Samettiliivit oli näet Martilla, juutalaiselta ostetut, ja saketti, edestä aukinainen … jotta liivit näkyivät ja liivien päältä vaskiset kellonvitjat.

Martti astuskeli Esplanaadia pitkin … katseli eteensä … sitten kenkäinsä kärkiä ja aina ohimennen vaskisia vitjoja, jotka kiilsivät kuin kullalle.

Esplanaadissa käveli paljon ihmisiä, ja Kappelin edustalla, jossa musiikki soitti, oli niitä tungokseen asti. Mutta ei Martti halunnut tungoksessa kävellä. Marttia miellytti paremmin kävellä väljemmässä väessä. Siellä on mukavampi kävellä semmoisen miehen, jolla on kello … on kello ja välkkyvät kellon vitjat. Eihän niitä tungoksessa kukaan näe … ei itsekään, vielä vähemmän muut.

Martista näytti välistä, että muutamat hänen kellonvitjoihinsa sivumennen katsahtivat. Ja niillä ei ollut kelloa niillä, jotka niin katsahtivat … mahtoivat ajatella, että kunpa heilläkin olisi. Paljoa enemmän niitä näytti olevankin niitä, joilla ei ollut kelloa, kuin niitä, joilla oli… Niillä ei varmaankaan kelloa ollut, joilla oli takki kiinni … olisivat kai ne sen auki pitäneet, jos olisi ollut kello.

Martti ei oikein tahtonut osata, missä kätensä pitäisi … koetti pitää selän takana ristissä. Olisi ollut mukavampi pitää nutun taskussa molemmat, mutta Martin saketissa olivat taskut takana. Ei se ollut mukavaa … eikä kupeellakaan suoraan riippumassa … remppasivat niin pahasti silloin edestakaisin. Parasta oli pitää niitä kellonvitjoissa, toisen vuoron toista…

Siitä oli sitten sievä katsoa kelloaan. Ja sitten Martti katsoikin kelloaan… Onko yhdessä tornikellon kanssa?—Yhdessäpä on … minuutilleen.—Paljonko se onkaan?—Viittä vailla puoli kuusi.

Martti pani kellon takaisin taskuun ja tunsi koko vasemmalla puolen ruumistaan, että siellä se on kello … vasemmassa liivintaskussa. Tuntui se vähän oudolta … tuntui liivivaatteen läpi ihoon asti, mutta hyvältä se kuitenkin tuntui.—

Ennen kellotonna ollessaan oli Martti aina väistynyt kaikkien tieltä, kun katua tai Esplanaadia kulki … varsinkin niiden tieltä, joilla oli kello. Hän melkein oli kunnioittanut niitä, joilla oli ja hänellä ei!

Ainahan on Martti ollut ujonlainen ja aina nöyrä … ja epävarma olennossaan, sen hän itsekin huomasi. Mutta ehkä se vain on siksi niin ollut, ettei hänellä ollut kelloa ennen. Nyt on hänellä kello… Ei hän tahdo olla liian rohkea nytkään eikä ylpeä millään lailla … mutta hän tuntuu itse mielestään kuitenkin entistään varmemmalta. Eikä hän nyt ainakaan joka miehen tieltä aio ruveta väistymään. On kai sitä tilaa toisellakin väistyä yhtä paljon … tarvitseeko hänen väistyä enemmän kuin toisenkaan, joka katua kulkee? Hän päätti, että ei suinkaan…

Niin hän päätti, sillä ei kai Esplanaadi ole enemmän toisen kuin toisenkaan. Ja henkirahanhan hänkin maksaa…

Taitavat kaikki luulla, kun hänet näkevät, että hänen sitä mukaa aina vain pitää väistyä ja muiden ei ollenkaan. Mutta siinä ne erehtyvät, jotka niin luulevat…

Joka kerran sattuu mistä kulkemaan … totta kai se siitä kulkeekin, kulkekoon toinen toisesta kohti…

Ja kyllä Martti nyt kulkikin, mistä tahtoi… Mutta hän tuli kuitenkin aina väistyneeksi … ja hän vakuutti itselleen, että sen verran vain, mikä on ihan välttämättömän tarpeellista. Jos ei ollenkaan väistyisi, niin ei tulisi kenenkään kulusta mitään. Eikä hän nyt enää väisty enemmän kellollisten tieltä kuin kellottomainkaan … minkä väistyy, väistyy kenen tieltä tahansa … ilman vain vaikka huvikseen… Ja tarvitseeko sitä aina suoraan kulkea? Paljoa hauskempi on välistä mutkitellenkin kävellä milloin mitäkin puolta…

Olisi Martin mieli kuitenkin välistä tehnyt puulautua noiden kaartilaisten keskitse, työntäytyä heidän välitsensä eikä antaa tietä, kun siinä niin ylpeästi rivittäin kulkivat. Mutta ei Martti sitä kuitenkaan tehnyt … olisivat saattaneet survaista jotenkin ja vitjat saattaneet jotenkuten tarttua nappiin kiinni ja katketa, tai kello lentää maahan ja särkyä…

Ehyt kai se vielä on?

Ehyt on … ja nakuttaa myöskin … eikä niillä, noilla kaartilaisilla, kuitenkaan ole monellakaan kelloa. Tyhjää ne siinä kävelevät keskitietä ja ylpeilevät tyttöjensä kanssa… Ei Martti ole tytöistä milloinkaan … eikä hän niistä nytkään, vaikka on kello lakkarissa. Hullu se on, joka rahansa tyttöihin tärvää … säästää ennen ja ostaa jonkun kalun, esimerkiksi kellon…

Ei se mitään kuitenkaan, jos itseensä vähän menettäisi … vaikka joisi vaikka lasillisen limunaatia … kymmenen pennin edestä … ja vaikka kahdenkymmenenkin pennin edestä … eihän se paljon olisi…

Sentähden meni Martti juomaan lasillisen liinunaatia. Juo häntä kerran kellonsa kunniaksi!

Martti joi siitä vesipuodista, jonka ovenpielet olivat peililasista; niissä näkyi koko mies ja miehen vitjat…

Martti valutteli vähissä erin alas limunaatia ja katseli juomalasia pitkin ovenpieliin. Sitten Martti maksoi, antoi markan ja sai yhdeksänkymmentä penniä takaisin. Muut juomamiehet näkyivät maksavan mikä viidestäkymmenestä, mikä viidestäkolmatta pennistä … markasta ei kukaan. Ei mahtanut olla … eikä niillä näkynyt monella olevan kelloakaan.

Ei Martti tahdo olla millään lailla ylpeä. Ja erehtyisi se, joka luulisi, että hän muka sentähden olisi ylpeäksi tullut, että on tullut kellon ostaneeksi. Hullu tyhjästä ylpeilee… Ei… Mutta taisivat muut oppipojat ja kisällit hänestä sitä eilen kuitenkin luulla. Siltä hänestä näytti, kun hän sitä nyt ajatteli, vaikka ei hän sitä eilen niin… Eihän hän ollut muuta kuin leikillä vain kysynyt, paljonko heidän kellonsa oli…

Ja siitä ne olivat alkaneet pilkata ja kysellä koko eilisen iltaa ja tämän aamua.

»Paljonko kellosi on, Martti?… Sano nyt meillekin, paljonko on kellosi'» Taisi käydä kateeksi niiden, kun ei itsellään ollut … olisivat kai ne saaneet, jos olisivat tahtoneet … saahan niitä kelloja vaikka kuka kellosepän puodista…

Tuolla niitä nyt tuleekin!

Martti meni heitä vastaan ja rupesi seisahtumaan heidän kohdallansa.

»Paljonko on kellosi, Martti'» kysyivät ne taas ja mennä reuhkasivat nauraen ohitse… Niinpähän on! … kateeksipahan käy! Mutta käyköön, mitäpä Martti siitä … oma syynsähän se on … olisivat säästäneet!… Ja pakkoko oli panna ansionsa olueen menemään' saavat nyt olla ilman kelloa!… Kun elää siististi ja säästää, niin äkkiähän sen kellon saa, ja siinä ei menekään raha hukkaan… Eipä Martti ollut pitkään aikaan muistanut katsoa kelloaan… Paljonko nyt olikaan jo aika kulunut?…

»Pois, poika, tieltä!»

Ka, mitä se tuo kaartilainen, mokoma? … luuleekohan se olevansa mikä herra ja saavansa survia?… Olisikohan ollut maksajata, jos olisi kello maahan pudonnut?

Ja Martti katseli vihaisesti kaartilaisen jälkeen. Mutta kaartilainen vain meni, ja helmat heilui.

»Siinähän sinä olet … ja minä kun olen etsinyt!»

Se oli oppipoika sekin, Antti, saman suutarin luona opissa kuin Marttikin ja yht'aikaa maalta tullut. He olivat hyviä ystäviä. Olivat yhdessä ruvenneet kumpainenkin kellorahaa säästämään, vaikka Martti oli ennen saanut summan täyteen. Antista puuttui vielä paljon … hän ei tahtonut saada millään lailla kertymään ja hän kunnioitti Marttia, joka sai… Martti piti vuorostaan Antista, sillä tämä oli toisenlainen kuin ne muut. Ja kun Martti oli kellon ostanut, piti hän Antista vieläkin enemmän … sillä nyt Antti häntä melkein ihmetellen katseli, kun katseli hänen kelloaan…

Yhdessä olivat käyneet kellon ostamassa. Martti oli tahtonut Antin matkaansa, mutta muille he eivät olleet sanoneet mitään.

Ei Antti ollut tahtonut Martin kelloa paljon kädessään käyttää, vaikka Martti oli kehoitellen hokenut, että saat tätä lakkariisikin koetella … koettele vain!…

»Jos minä sen pudotan'» oli Antti sanonut. Etkä pudota, minä pidän peräimestä kiinni…

Sitten vasta oli Antti uskaltanut, käännellyt, ihmetellen katsellut ja viimein pitkään huokaisten takaisin antanut … ja Martin mielestä ei koko maailmassa ollut parempaa poikaa kuin Antti.

Muut oppipojat ja kisällit sitä vastoin … ne olivat Antin suhteen kuin hurttia. Heti kellon nähtyään olivat sen väkisin käsistä vieneet, töytänneet kaikki sen ympärille yhteen kehään, ettei Martti saanut itse sitä nähdäkään, ja aukaisseet kuoren … vaikka olisihan niiden pitänyt se tietää, ettei kello kestä verstaan pölyä… Mutta siitäkös ne huoli … vaikka herkeäisi käymästä, kun oli toisen kello.

»Onko kellosi paljon'» kysyi Antti. »Istutaanhan tähän ensin ja katsotaan sitten…» Martti ja Antti istuutuivat tyhjälle penkille, ja Martti katsoi kelloaan…

Viittä vailla kuuden oli kello…

Vitjat riippuivat samettiliivien päällä, ja Martti katseli niitä. Antti katseli myöskin syrjästä silmäillen… Sitten kohotti hän kätensä ja otti sivelläkseen Martin vitjoja. Martti tarjosi hänelle käteen koko kellonkin…

»Koetappas, saatko auki…»

»Vaan jos tämä särkyy…?»

»Eikä säry…»

»Enhän tuota saa auki…»

»Ethän sinä osaa … anna, kun minä näytän … näin … paina vain peukalosi päällä tätä nappia … koetappas nyt!…»

»Ka, jo kimposi auki!… Mitä siinä sanoo tuossa sisässä?»

»4 rupis 17,534 … se on niin mones kello maailmassa … niin monella miehellä on samanlainen kello kuin minulla … osta sinäkin tämmöinen…»

»Eihän minulla ole rahaa—»

»Tekisikö sinun hyvin mielesi? … taitaisi tehdä—»

»Ei tuo niin hyvinkään»—Vaikka näkihän Martti, että tekihän sen niin mieli, että suupielissä revähteli.

Martti antoi Antin vielä katsella kelloa kauan aikaa, piti sitä hänen edessään ja antoi hänen sitä omasta kädestäänkin katsella, eikä pelännyt ollenkaan, että Antti sen särkisi tai pudottaisi. Ja Antti näytti siinä hänen mielestään paljoa vähäpätöisemmältä kuin ennen. Ja mikä siinä lie ollut, että hän myös itse mielestään oli Antin suhteen suurempi kuin ennen. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut … välistä vain, kun olivat lukeneet säästöjään ja Martilla oli monta markkaa enemmän.

»Joko pannaan kello taskuun?»

Martti pani kellon taskuunsa. Mutta häntä rupesi heti kohta säälittämään, että ehkä Antti vielä olisi tahtonut katsoa … ja näytti sitä vielä uudelleen Antille… Ei sillä raukalla ole kelloa, ja tuossa se istuu niin täpärästi penkin laidalla … nenän pää hienona kuin veitsen kärki … ja sivelee toisen kellon kuorta ja vitjoja…

Jos Martti olisi ollut rikas mies, olisi hän saattanut antaa tämän kellon Antille ja itse ostaa ankkurin … niin häntä säälitti Antti…

»Kelpaisiko sinulle silinterikello?»

»Kelpaisi toki … vaikka minkälainen, kunhan olisi vain kello…»

»Minä meinaan ostaa ankkurin … tässä joskus…»

»Minnekkäs sinä sitten tämän…?»

»En tiedä, vaikka möisin jollekulle…»

»Myö minulle…»

»En minä nyt vielä osta uutta … vasta sitten, kun pääsen kisälliksi… Enkös minä jo nyt näytä vähän kisälliltä … kun on kellokin…?—Sen oli Martti leikillä sanovinaan.

»Kyllä näytät…»

»Mutta sinä olet vielä aivan oppipojan näköinen…»

»Kun ei ole kelloa…»

»Sentähdenköhän se on…—Etkö tahtoisi, Antti, limunaatia? … minä itse jo join…»

Martille tuli tuossa yht'äkkiä semmoinen hyvän tahdon puuskaus … hänestä tuntui ihan, kuin olisi hän ollut Antille velkaa yhden lasin limunaatia … sillä raukalla kun ei ole kelloakaan ja milloin saaneekaan… Mutta heti kohta katui hän sitä tarjoustaan … menee rahaa ihan omasta edestään … vaikka eihän tuo paljon olisi … kymmenen penniä… Pitäähän sitä siksi toki toisen tähden … jolla ei edes ole kelloa… Ja Martti joi itsekin ja kilisti lasia Antin kanssa.

»Sano nyt, Antti, minulle, että olkoon onnea uudelle kellollesi», sanoi Martti,—leikillä olevinaan…

»No olkoon … olkoon…»

Molemmat he naurahtivat, ja Martti tuli yhä paremmalle tuulelle. Ei hän ollut koskaan rinnassaan tuntenut semmoista paisuvaa tunnetta kuin nyt.

»Tuolta ne nyt taas tulee … ei olla näkevinämmekään… Ei, ei käännytä syrjään … luulevat, että me heitä väistytään … kuletaan suoraan ja katsotaan suoraan eteenpäin … ollaan mekin ylpeitä puolestamme…»

Sitä ei Antti nyt ymmärtänyt, miksi niin pitäisi olla, mutta hän koetti kuitenkin niin olla. »Katsooko ne jälkeensä, katsoppas!» sanoi Martti Antille, kun olivat päässeet ohitse.

»Eihän nuo katso … menevät vain.»

Ja se vähän harmitti Marttia.

Se kaartilainen, joka äsken oli Marttia survannut, tuli vastaan muuan tyttö käsipuolessa. Ne kulkivat keskitietä ja Martti kulki myöskin. Antti väistyi syrjään, mutta Martti ei väistynyt … tiukotti tahallaan kulkuaan ja survasi olkapäällään tyttöä, niin että tämän piti seisahtua.

»Hyi!» sanoi tyttö, ja kaartilainen kirosi. Mutta Martti vain nauraa hihitteli Antille, eikä ollut tietävinäänkään.

Minkä tähden se nyt noin? kummasteli Antti eikä ymmärtänyt nyt ollenkaan Marttia.

Mutta Martti tunsi tunteen yhä paisuvan…

»Eikö mennä juomaan pullo olutta?»

Marttiko ehdottaa olutta juomaan?… Eikä Antti nyt enää vähääkään ymmärtänyt Marttia, joka ei milloinkaan ennen … ja joka aina oli siitä Anttia moittinut, että tämän teki välistä mieli muiden kanssa pistäytyä kapakkaan…

»Mitä katsot … eikö lähdetä…? Istutaan tähän!»—He olivat tulleet Kappelin edustalle.

»Eihän me tähän…»

»Minkä tähden ei?…»

»Herrain penkkiin…»

»Kun raha maksetaan, niin ollaan me yhtä suuria herroja kuin muutkin…»

»Täällä on kalliimpaa…»

»Minnekäs me sitten?»

»Mennään olutpuotiin…»

Olisi Martin tehnyt mieli istuutua tuohon mukavalle puusohvalle pyöreän pöydän ääreen … selkäkenoon … jalka toisen päälle nostettuna ja käsi kellon vitjoissa … niinkuin tuo herra tuossa toisella sohvalla, jolla ei kuitenkaan ole edes niinkään kiiltäviä vitjoja kuin Martilla … tummat teräksiset mitkä lie … ja eikö lie sitä mukaa kellokin…?

»Eikähän sieltä kuule soittoakaan», väitti Martti…

Mutta suostui hän kuitenkin tulemaan olutpuotiin, joka oli kauppatorin laidassa ja jonne Antti osasi viedä———

* * * * *

»Näin minä kelloani vain heittelen … ja otan ilmasta kiinni! … sinä et uskaltaisi milloinkaan…!—Noin! … hih!»

»Elä … elä! … se putoo … ja särkyy…»

»Ja nyt se pannaan suuhun … ja nielaistaan vaikka mahaan … ja lähtään taas juomaan olutta päälle…!»

»Martti! ei se ole hyvä kellolle … ota nyt se pois suustasi ja pane lakkariisi…»

»Se on minun kelloni … enkö minä ole sitä omalla rahallani maksanut?»

»Olet … olet…»

»Enkö minä maksanut sinunkin oluttasi … enkö maksanut…?»

»Maksoit, maksoit … vaikka kyllä minä olisin osastani itsekin…»

»Niin … mutta minäpähän maksoin … eihän sinulla ole, millä maksaa… Paljonko on kellosi, poika?»

»Eihän minulla ole kelloa … ennenkuin ostan…»

»Ostat? millä sinä sen ostat?»

»Omalla rahallani … sitten kun säästän…»

»Sinä et saa ikänäsi niin paljon rahaa säästetyksi…»

»Mistä sinä sen tiedät?»

»Kas, kas, kun on äkäinen … mistä sinä olet äkäinen? Minähän sinun oluesikin maksoin…»

»Itsehän sinä veit kellon ostajaisia juomaan…»

»Olisit sinä saattanut sen toisen pullon…»

»Sinähän sen kutsuit…»

»Olisit sinä kutsunut … joitpahan kuitenkin … kun minä jo kutsuin ensimmäisen … sinä olet itara mies … et milloinkaan saa kellorahaa … minulla on kello, mutta sinä et saa milloinkaan … ja sinä olet itara mies…»

»Mene sitten … en minä lähde sinun matkaasi … sinä olet humalassa ja haukut … minä lähden kotiin…»

»Mene vain … joudat mennä … kelloa sinä et saa milloinkaan, mutta minulla on kello… Suus kiinni!—sinä olet semmoinen kaitanenä … huippunenä … kuin veitsenkärki … hieno…»

Se oli suurin loukkaus, minkä Antille saattoi sanoa, se, että hänellä oli hieno nenä kuin veitsenkärki. Muulla millään eivät kisällit ja oppipoiat häntä saaneet suuttumaan, mutta niin kohta kuin häntä huippunenäksi sanoivat, suuttui hän ja suuttui silmittömäksi … huusi, viskeli lestejä ympäri verstaan, kaatoi tuolit ja pöydät ja kiroili. Ja kun joku vanhempi häntä silloin kädestä hillitsi, tavoitteli hän sitä purrakseen, kun ei muuta tainnut.

Mutta nyt pillahti hän itkemään ja lähti käymään pois…

Martti yksin oli ollut hänelle hyvä, kun muut olivat pahoja. Hän yksin oli ollut häntä haukkumatta hänen huipusta nenästään ja puolustanut häntä muita vastaan. Ja nyt hänkin haukkui … samalla lailla kuin muut … ja ihan ilman syyttä… Se kävi Anttiin niin pahasti, että häneltä pääsi itku. Ja hänestä tuntui, ettei heistä enää milloinkaan oikeita ystäviä tule ja ettei ole yhtään oikeata ihmistä maailmassa, kun Marttikin on semmoinen. Se häntä itketti vielä enemmän… Ei hän mitään pahaa olisi tahtonut Martille suoda, mutta ei hän sille mitään tainnut, kun tuli ajatus mieleen, että kyllä Martti vielä kellonsa pudottaa ja sen kivikatuun rikkoo…

Mutta Martti kulki kivistä rantatoria pitkin Esplanaadiin päin ja horjahteli välistä kulkiessaan… Semmoinen Antti … huipponokka … mokoma…

Taisi mennä päähän olut … ei, eikä ole mennyt … mitäs tyhjää se sen vertainen … aikamiehen … yks, kaks, kolme … paljonko se löi … seitsemän … yhdessä on kellot… Olen sitä minäkin yhtä suuri herra kuin…

Siellä on tuolla musiikkia…

Ja Martti lähti juoksujalassa Kappelin edustalle.

»Onko sinulla, mies, kelloa?…»

»Minullako' Ei! … onko sinulla?»

»Minulla on kello, vaikka en ole muuta kuin oppipoika … mikäs sinä olet?»

»Ei ole sinulla kelloa … valehtelet…»

»Etkö sinä näe, että vitjat välkkää … liivien päällä.»—Martti pullisti mahaansa ja rintaansa—… »minulla on samettiliivit … ja kello … ja vitjat…»

»Vitjat lie, mutta ei kelloa…»

»Eikö ole? … katsoppas, eikö ole… Ähäh! eikö ole?…»

»Näkyy olevan … hyvä, kun on…»

»Elä mene … katso kuoren sisään, jos et usko, että tämä on silinteri…»

»Pudotahan…»

Mutta siitä Martti säpsähti niin, että pisti vikkelästi kellon taskuunsa…

Oliko hän todellakin ollut pudottaa kellonsa?… Eihän hän taida ollakaan oikein … mitenkä se on? … pää?… Minnekä se Antti meni?… Jos hyvinkin olisi kello pudonnut?… Ei, ei … taskussahan se on … ja käykö se? … käy se vielä … pannaan pois, pidetään kiinni, ettei putoa…

Mutta silloin rupesi taas musiikki soimaan, ja väkeä kokoontui yhteen kohti soittolavan ympärille kuuntelemaan. Martti jäi väkijoukon keskeen. Hänkin rupesi kuuntelemaan … ja päällään ja jalallaan innostui hän tahtia polkemaan ja vähitellen koko ruumiillaan … niin ettei muistanut kelloaankaan, ei ollenkaan, että sitä oli hänellä ollutkaan olemassa.

Mutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin … niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi, että oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä katseli… Mitä se hänestä katselee? … mitähän se katselee ja hymyilee? … ja iskee silmää, niinkuin tutulleen … eikä herkeä katselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin… Sitten se sipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään käännä … ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät … mutta sitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame … ja kalvosimet … ja kaulus … ja hyvin punaiset posket … ja silmät … ne ei muuta kuin katselevat…

Ja Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös maasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka miten tahansa sinne päin päästä… Mutta väkeä oli edessä, niin ettei päässyt… Martti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä enemmän taapäin työnnetyksi… Hän kadotti vähäksi aikaa sen silmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja koetti nähdä ylitse…

Ja hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen katsomaan … ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei milloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut ajattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi päästä…———

Mutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki Marttiakin vähän matkaa mukanaan… Silloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa…

Se välähti kuin salama hänen mieleensä…

Hän haparoi vitjojaan…

Vitjat riippuivat irrallaan koukussaan…

Hän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa…

Se oli tyhjä … ja toinen tasku oli myöskin tyhjä…

Ei, ei hän sitä vielä uskonut… Mutta sen hän tunsi, että epätoivon parahdus jo kohosi sydämestä … ja kurkkua myöten … ja tinki pääsemään ulos…

Kello oli poissa … poissa se oli … ei ollut povitaskussa … eikä housun … eikä liivienkään…

Ja silloin se pääsikin ulos, mikä oli pyrkinyt…

»Varastettu! … varastettu! … minun kelloni! … rosvo!…»

Ja hän tarttui ensimmäiseen nutun helmaan, jonka tapasi käsillään … ja sitten toiseen … ja kolmanteen ja viimein poliisiin, joka tuli häntä asettamaan, ja huusi häntäkin rosvoksi … ja huutonsa välissä itki.

Mutta poliisi otti hänet niskasta kiinni ja vei syrjään joukon keskestä.

»Ottakaa kiinni … varas! … ottakaa kiinni!» huusi Martti, mutta poliisi käski hänen mennä kotiinsa ja tulla huomenna poliisikamariin.—

Martti lähti kotiinsa ja mennessään itki hän koko matkan ja höpisi itsekseen…

Ja koko sen viikon höpisi hän työtä tehdessään, niin että muut luulivat hänen tulevan hulluksi…

… Eikä hän moneen pyhään mennyt Esplanaadiin kävelemään. Mutta kun viimeinkin meni, kulki hän aivan laitaa myöten ja väistyi kaikkien tieltä … ei juonut limunaatia, eikä mennyt koskaan sinne asti, missä musiikki soitti…

Tyhmän näköisenä kulki hän eikä näyttänyt miettivän mitään… Mutta yhtä hän kuitenkin mietti ja mietti sitä joka askeleella … sitä, mitenkä paljon tarvittaisiin aikaa vielä, ennenkuin olisi kertynyt rahaa uuteen kelloon…

1884.


KELLO ANRUFEN CALL

Martti kulki Esplanaadissa ja ajatteli kelloaan … ei muuta mitään kuin kelloaan. Grönqvistin monikertaista kivirakennusta katseli … silmä juoksi pitkin heijastavia ikkunoita ja rusottavaa kattoa ja komeita koristuksia … sitä hän katseli, mutta ajatteli kelloaan.

Martti kulki siivosti Esplanaadissakin, sillä hän oli aina ollut siivo poika, vähäpuheinen ja miettiväinen. Hän oli oppipoika, kuuliainen mestarilleen ja hyvämaineinen.

Enimmäkseen katseli Martti eteensä … kenkäinsä kärkiä … ja liivejänsä, joiden päällä välkähteli vaskiset kellon vitjat.

Martti oli maalta tullut, puolen vuotta opissa ollut … suutarin opissa.

Alusta alkaen oli hän tarkka ollut, ei tuhlannut penniäkään, mutta nyt vasta niitä oli sen verran varoja kertynyt, että niillä oli kellon saanut. Eilen illalla, kun viikkopalkka maksettiin, oli määräsumma täyteen tullut…

Ja eilen illalla, heti verstaasta päästyä, oli kello käyty kellosepältä ostamassa. Katsottuna oli se jo siellä ollut monta viikkoa ennen … viidestä kolmatta markasta luvassa, ilman vitjoja. Silinterikello se oli, neljällä kivellä käypä … joka oli yhtä hyvä, kuin jos olisi ollut kahdeksalla. Semmoisen oli sanonut itsellään olevan kelloseppäkin … eikä sitä tavallinen mies sen parempaa tarvitsekaan…

Eikä se viittäkolmatta sitten maksanutkaan. Neljäänkolmatta markkaan ja viiteenkymmeneen penniin oli kelloseppä tosioston tullessa helpottanut ja antanut vielä vitjat yhteen hintaan.

Hyvinpä ne nyt välkkyivätkin samettiliivien päällä.

Samettiliivit oli näet Martilla, juutalaiselta ostetut, ja saketti, edestä aukinainen … jotta liivit näkyivät ja liivien päältä vaskiset kellonvitjat.

Martti astuskeli Esplanaadia pitkin … katseli eteensä … sitten kenkäinsä kärkiä ja aina ohimennen vaskisia vitjoja, jotka kiilsivät kuin kullalle.

Esplanaadissa käveli paljon ihmisiä, ja Kappelin edustalla, jossa musiikki soitti, oli niitä tungokseen asti. Mutta ei Martti halunnut tungoksessa kävellä. Marttia miellytti paremmin kävellä väljemmässä väessä. Siellä on mukavampi kävellä semmoisen miehen, jolla on kello … on kello ja välkkyvät kellon vitjat. Eihän niitä tungoksessa kukaan näe … ei itsekään, vielä vähemmän muut.

Martista näytti välistä, että muutamat hänen kellonvitjoihinsa sivumennen katsahtivat. Ja niillä ei ollut kelloa niillä, jotka niin katsahtivat … mahtoivat ajatella, että kunpa heilläkin olisi. Paljoa enemmän niitä näytti olevankin niitä, joilla ei ollut kelloa, kuin niitä, joilla oli… Niillä ei varmaankaan kelloa ollut, joilla oli takki kiinni … olisivat kai ne sen auki pitäneet, jos olisi ollut kello.

Martti ei oikein tahtonut osata, missä kätensä pitäisi … koetti pitää selän takana ristissä. Olisi ollut mukavampi pitää nutun taskussa molemmat, mutta Martin saketissa olivat taskut takana. Ei se ollut mukavaa … eikä kupeellakaan suoraan riippumassa … remppasivat niin pahasti silloin edestakaisin. Parasta oli pitää niitä kellonvitjoissa, toisen vuoron toista…

Siitä oli sitten sievä katsoa kelloaan. Ja sitten Martti katsoikin kelloaan… Onko yhdessä tornikellon kanssa?—Yhdessäpä on … minuutilleen.—Paljonko se onkaan?—Viittä vailla puoli kuusi.

Martti pani kellon takaisin taskuun ja tunsi koko vasemmalla puolen ruumistaan, että siellä se on kello … vasemmassa liivintaskussa. Tuntui se vähän oudolta … tuntui liivivaatteen läpi ihoon asti, mutta hyvältä se kuitenkin tuntui.—

Ennen kellotonna ollessaan oli Martti aina väistynyt kaikkien tieltä, kun katua tai Esplanaadia kulki … varsinkin niiden tieltä, joilla oli kello. Hän melkein oli kunnioittanut niitä, joilla oli ja hänellä ei!

Ainahan on Martti ollut ujonlainen ja aina nöyrä … ja epävarma olennossaan, sen hän itsekin huomasi. Mutta ehkä se vain on siksi niin ollut, ettei hänellä ollut kelloa ennen. Nyt on hänellä kello… Ei hän tahdo olla liian rohkea nytkään eikä ylpeä millään lailla … mutta hän tuntuu itse mielestään kuitenkin entistään varmemmalta. Eikä hän nyt ainakaan joka miehen tieltä aio ruveta väistymään. On kai sitä tilaa toisellakin väistyä yhtä paljon … tarvitseeko hänen väistyä enemmän kuin toisenkaan, joka katua kulkee? Hän päätti, että ei suinkaan…

Niin hän päätti, sillä ei kai Esplanaadi ole enemmän toisen kuin toisenkaan. Ja henkirahanhan hänkin maksaa…

Taitavat kaikki luulla, kun hänet näkevät, että hänen sitä mukaa aina vain pitää väistyä ja muiden ei ollenkaan. Mutta siinä ne erehtyvät, jotka niin luulevat…

Joka kerran sattuu mistä kulkemaan … totta kai se siitä kulkeekin, kulkekoon toinen toisesta kohti…

Ja kyllä Martti nyt kulkikin, mistä tahtoi… Mutta hän tuli kuitenkin aina väistyneeksi … ja hän vakuutti itselleen, että sen verran vain, mikä on ihan välttämättömän tarpeellista. Jos ei ollenkaan väistyisi, niin ei tulisi kenenkään kulusta mitään. Eikä hän nyt enää väisty enemmän kellollisten tieltä kuin kellottomainkaan … minkä väistyy, väistyy kenen tieltä tahansa … ilman vain vaikka huvikseen… Ja tarvitseeko sitä aina suoraan kulkea? Paljoa hauskempi on välistä mutkitellenkin kävellä milloin mitäkin puolta…

Olisi Martin mieli kuitenkin välistä tehnyt puulautua noiden kaartilaisten keskitse, työntäytyä heidän välitsensä eikä antaa tietä, kun siinä niin ylpeästi rivittäin kulkivat. Mutta ei Martti sitä kuitenkaan tehnyt … olisivat saattaneet survaista jotenkin ja vitjat saattaneet jotenkuten tarttua nappiin kiinni ja katketa, tai kello lentää maahan ja särkyä…

Ehyt kai se vielä on?

Ehyt on … ja nakuttaa myöskin … eikä niillä, noilla kaartilaisilla, kuitenkaan ole monellakaan kelloa. Tyhjää ne siinä kävelevät keskitietä ja ylpeilevät tyttöjensä kanssa… Ei Martti ole tytöistä milloinkaan … eikä hän niistä nytkään, vaikka on kello lakkarissa. Hullu se on, joka rahansa tyttöihin tärvää … säästää ennen ja ostaa jonkun kalun, esimerkiksi kellon…

Ei se mitään kuitenkaan, jos itseensä vähän menettäisi … vaikka joisi vaikka lasillisen limunaatia … kymmenen pennin edestä … ja vaikka kahdenkymmenenkin pennin edestä … eihän se paljon olisi…

Sentähden meni Martti juomaan lasillisen liinunaatia. Juo häntä kerran kellonsa kunniaksi!

Martti joi siitä vesipuodista, jonka ovenpielet olivat peililasista; niissä näkyi koko mies ja miehen vitjat…

Martti valutteli vähissä erin alas limunaatia ja katseli juomalasia pitkin ovenpieliin. Sitten Martti maksoi, antoi markan ja sai yhdeksänkymmentä penniä takaisin. Muut juomamiehet näkyivät maksavan mikä viidestäkymmenestä, mikä viidestäkolmatta pennistä … markasta ei kukaan. Ei mahtanut olla … eikä niillä näkynyt monella olevan kelloakaan.

Ei Martti tahdo olla millään lailla ylpeä. Ja erehtyisi se, joka luulisi, että hän muka sentähden olisi ylpeäksi tullut, että on tullut kellon ostaneeksi. Hullu tyhjästä ylpeilee… Ei… Mutta taisivat muut oppipojat ja kisällit hänestä sitä eilen kuitenkin luulla. Siltä hänestä näytti, kun hän sitä nyt ajatteli, vaikka ei hän sitä eilen niin… Eihän hän ollut muuta kuin leikillä vain kysynyt, paljonko heidän kellonsa oli…

Ja siitä ne olivat alkaneet pilkata ja kysellä koko eilisen iltaa ja tämän aamua.

»Paljonko kellosi on, Martti?… Sano nyt meillekin, paljonko on kellosi'» Taisi käydä kateeksi niiden, kun ei itsellään ollut … olisivat kai ne saaneet, jos olisivat tahtoneet … saahan niitä kelloja vaikka kuka kellosepän puodista…

Tuolla niitä nyt tuleekin!

Martti meni heitä vastaan ja rupesi seisahtumaan heidän kohdallansa.

»Paljonko on kellosi, Martti'» kysyivät ne taas ja mennä reuhkasivat nauraen ohitse… Niinpähän on! … kateeksipahan käy! Mutta käyköön, mitäpä Martti siitä … oma syynsähän se on … olisivat säästäneet!… Ja pakkoko oli panna ansionsa olueen menemään' saavat nyt olla ilman kelloa!… Kun elää siististi ja säästää, niin äkkiähän sen kellon saa, ja siinä ei menekään raha hukkaan… Eipä Martti ollut pitkään aikaan muistanut katsoa kelloaan… Paljonko nyt olikaan jo aika kulunut?…

»Pois, poika, tieltä!»

Ka, mitä se tuo kaartilainen, mokoma? … luuleekohan se olevansa mikä herra ja saavansa survia?… Olisikohan ollut maksajata, jos olisi kello maahan pudonnut?

Ja Martti katseli vihaisesti kaartilaisen jälkeen. Mutta kaartilainen vain meni, ja helmat heilui.

»Siinähän sinä olet … ja minä kun olen etsinyt!»

Se oli oppipoika sekin, Antti, saman suutarin luona opissa kuin Marttikin ja yht'aikaa maalta tullut. He olivat hyviä ystäviä. Olivat yhdessä ruvenneet kumpainenkin kellorahaa säästämään, vaikka Martti oli ennen saanut summan täyteen. Antista puuttui vielä paljon … hän ei tahtonut saada millään lailla kertymään ja hän kunnioitti Marttia, joka sai… Martti piti vuorostaan Antista, sillä tämä oli toisenlainen kuin ne muut. Ja kun Martti oli kellon ostanut, piti hän Antista vieläkin enemmän … sillä nyt Antti häntä melkein ihmetellen katseli, kun katseli hänen kelloaan…

Yhdessä olivat käyneet kellon ostamassa. Martti oli tahtonut Antin matkaansa, mutta muille he eivät olleet sanoneet mitään.

Ei Antti ollut tahtonut Martin kelloa paljon kädessään käyttää, vaikka Martti oli kehoitellen hokenut, että saat tätä lakkariisikin koetella … koettele vain!…

»Jos minä sen pudotan'» oli Antti sanonut. Etkä pudota, minä pidän peräimestä kiinni…

Sitten vasta oli Antti uskaltanut, käännellyt, ihmetellen katsellut ja viimein pitkään huokaisten takaisin antanut … ja Martin mielestä ei koko maailmassa ollut parempaa poikaa kuin Antti.

Muut oppipojat ja kisällit sitä vastoin … ne olivat Antin suhteen kuin hurttia. Heti kellon nähtyään olivat sen väkisin käsistä vieneet, töytänneet kaikki sen ympärille yhteen kehään, ettei Martti saanut itse sitä nähdäkään, ja aukaisseet kuoren … vaikka olisihan niiden pitänyt se tietää, ettei kello kestä verstaan pölyä… Mutta siitäkös ne huoli … vaikka herkeäisi käymästä, kun oli toisen kello.

»Onko kellosi paljon'» kysyi Antti. »Istutaanhan tähän ensin ja katsotaan sitten…» Martti ja Antti istuutuivat tyhjälle penkille, ja Martti katsoi kelloaan…

Viittä vailla kuuden oli kello…

Vitjat riippuivat samettiliivien päällä, ja Martti katseli niitä. Antti katseli myöskin syrjästä silmäillen… Sitten kohotti hän kätensä ja otti sivelläkseen Martin vitjoja. Martti tarjosi hänelle käteen koko kellonkin…

»Koetappas, saatko auki…»

»Vaan jos tämä särkyy…?»

»Eikä säry…»

»Enhän tuota saa auki…»

»Ethän sinä osaa … anna, kun minä näytän … näin … paina vain peukalosi päällä tätä nappia … koetappas nyt!…»

»Ka, jo kimposi auki!… Mitä siinä sanoo tuossa sisässä?»

»4 rupis 17,534 … se on niin mones kello maailmassa … niin monella miehellä on samanlainen kello kuin minulla … osta sinäkin tämmöinen…»

»Eihän minulla ole rahaa—»

»Tekisikö sinun hyvin mielesi? … taitaisi tehdä—»

»Ei tuo niin hyvinkään»—Vaikka näkihän Martti, että tekihän sen niin mieli, että suupielissä revähteli.

Martti antoi Antin vielä katsella kelloa kauan aikaa, piti sitä hänen edessään ja antoi hänen sitä omasta kädestäänkin katsella, eikä pelännyt ollenkaan, että Antti sen särkisi tai pudottaisi. Ja Antti näytti siinä hänen mielestään paljoa vähäpätöisemmältä kuin ennen. Ja mikä siinä lie ollut, että hän myös itse mielestään oli Antin suhteen suurempi kuin ennen. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut … välistä vain, kun olivat lukeneet säästöjään ja Martilla oli monta markkaa enemmän.

»Joko pannaan kello taskuun?»

Martti pani kellon taskuunsa. Mutta häntä rupesi heti kohta säälittämään, että ehkä Antti vielä olisi tahtonut katsoa … ja näytti sitä vielä uudelleen Antille… Ei sillä raukalla ole kelloa, ja tuossa se istuu niin täpärästi penkin laidalla … nenän pää hienona kuin veitsen kärki … ja sivelee toisen kellon kuorta ja vitjoja…

Jos Martti olisi ollut rikas mies, olisi hän saattanut antaa tämän kellon Antille ja itse ostaa ankkurin … niin häntä säälitti Antti…

»Kelpaisiko sinulle silinterikello?»

»Kelpaisi toki … vaikka minkälainen, kunhan olisi vain kello…»

»Minä meinaan ostaa ankkurin … tässä joskus…»

»Minnekkäs sinä sitten tämän…?»

»En tiedä, vaikka möisin jollekulle…»

»Myö minulle…»

»En minä nyt vielä osta uutta … vasta sitten, kun pääsen kisälliksi… Enkös minä jo nyt näytä vähän kisälliltä … kun on kellokin…?—Sen oli Martti leikillä sanovinaan. »I won't buy a new one yet… until I become a racer… Don't I look a bit like a racer… when it's time…? —It was Martti playing with his words.

»Kyllä näytät…»

»Mutta sinä olet vielä aivan oppipojan näköinen…»

»Kun ei ole kelloa…»

»Sentähdenköhän se on…—Etkö tahtoisi, Antti, limunaatia? … minä itse jo join…»

Martille tuli tuossa yht'äkkiä semmoinen hyvän tahdon puuskaus … hänestä tuntui ihan, kuin olisi hän ollut Antille velkaa yhden lasin limunaatia … sillä raukalla kun ei ole kelloakaan ja milloin saaneekaan… Mutta heti kohta katui hän sitä tarjoustaan … menee rahaa ihan omasta edestään … vaikka eihän tuo paljon olisi … kymmenen penniä… Pitäähän sitä siksi toki toisen tähden … jolla ei edes ole kelloa… Ja Martti joi itsekin ja kilisti lasia Antin kanssa.

»Sano nyt, Antti, minulle, että olkoon onnea uudelle kellollesi», sanoi Martti,—leikillä olevinaan…

»No olkoon … olkoon…»

Molemmat he naurahtivat, ja Martti tuli yhä paremmalle tuulelle. Ei hän ollut koskaan rinnassaan tuntenut semmoista paisuvaa tunnetta kuin nyt.

»Tuolta ne nyt taas tulee … ei olla näkevinämmekään… Ei, ei käännytä syrjään … luulevat, että me heitä väistytään … kuletaan suoraan ja katsotaan suoraan eteenpäin … ollaan mekin ylpeitä puolestamme…»

Sitä ei Antti nyt ymmärtänyt, miksi niin pitäisi olla, mutta hän koetti kuitenkin niin olla. »Katsooko ne jälkeensä, katsoppas!» sanoi Martti Antille, kun olivat päässeet ohitse.

»Eihän nuo katso … menevät vain.»

Ja se vähän harmitti Marttia.

Se kaartilainen, joka äsken oli Marttia survannut, tuli vastaan muuan tyttö käsipuolessa. Ne kulkivat keskitietä ja Martti kulki myöskin. Antti väistyi syrjään, mutta Martti ei väistynyt … tiukotti tahallaan kulkuaan ja survasi olkapäällään tyttöä, niin että tämän piti seisahtua.

»Hyi!» sanoi tyttö, ja kaartilainen kirosi. Mutta Martti vain nauraa hihitteli Antille, eikä ollut tietävinäänkään.

Minkä tähden se nyt noin? kummasteli Antti eikä ymmärtänyt nyt ollenkaan Marttia.

Mutta Martti tunsi tunteen yhä paisuvan…

»Eikö mennä juomaan pullo olutta?»

Marttiko ehdottaa olutta juomaan?… Eikä Antti nyt enää vähääkään ymmärtänyt Marttia, joka ei milloinkaan ennen … ja joka aina oli siitä Anttia moittinut, että tämän teki välistä mieli muiden kanssa pistäytyä kapakkaan…

»Mitä katsot … eikö lähdetä…? Istutaan tähän!»—He olivat tulleet Kappelin edustalle.

»Eihän me tähän…»

»Minkä tähden ei?…»

»Herrain penkkiin…»

»Kun raha maksetaan, niin ollaan me yhtä suuria herroja kuin muutkin…»

»Täällä on kalliimpaa…»

»Minnekäs me sitten?»

»Mennään olutpuotiin…»

Olisi Martin tehnyt mieli istuutua tuohon mukavalle puusohvalle pyöreän pöydän ääreen … selkäkenoon … jalka toisen päälle nostettuna ja käsi kellon vitjoissa … niinkuin tuo herra tuossa toisella sohvalla, jolla ei kuitenkaan ole edes niinkään kiiltäviä vitjoja kuin Martilla … tummat teräksiset mitkä lie … ja eikö lie sitä mukaa kellokin…?

»Eikähän sieltä kuule soittoakaan», väitti Martti…

Mutta suostui hän kuitenkin tulemaan olutpuotiin, joka oli kauppatorin laidassa ja jonne Antti osasi viedä———

* * * * *

»Näin minä kelloani vain heittelen … ja otan ilmasta kiinni! … sinä et uskaltaisi milloinkaan…!—Noin! … hih!»

»Elä … elä! … se putoo … ja särkyy…»

»Ja nyt se pannaan suuhun … ja nielaistaan vaikka mahaan … ja lähtään taas juomaan olutta päälle…!»

»Martti! ei se ole hyvä kellolle … ota nyt se pois suustasi ja pane lakkariisi…»

»Se on minun kelloni … enkö minä ole sitä omalla rahallani maksanut?»

»Olet … olet…»

»Enkö minä maksanut sinunkin oluttasi … enkö maksanut…?»

»Maksoit, maksoit … vaikka kyllä minä olisin osastani itsekin…»

»Niin … mutta minäpähän maksoin … eihän sinulla ole, millä maksaa… Paljonko on kellosi, poika?»

»Eihän minulla ole kelloa … ennenkuin ostan…»

»Ostat? millä sinä sen ostat?»

»Omalla rahallani … sitten kun säästän…»

»Sinä et saa ikänäsi niin paljon rahaa säästetyksi…»

»Mistä sinä sen tiedät?»

»Kas, kas, kun on äkäinen … mistä sinä olet äkäinen? Minähän sinun oluesikin maksoin…»

»Itsehän sinä veit kellon ostajaisia juomaan…»

»Olisit sinä saattanut sen toisen pullon…»

»Sinähän sen kutsuit…»

»Olisit sinä kutsunut … joitpahan kuitenkin … kun minä jo kutsuin ensimmäisen … sinä olet itara mies … et milloinkaan saa kellorahaa … minulla on kello, mutta sinä et saa milloinkaan … ja sinä olet itara mies…»

»Mene sitten … en minä lähde sinun matkaasi … sinä olet humalassa ja haukut … minä lähden kotiin…»

»Mene vain … joudat mennä … kelloa sinä et saa milloinkaan, mutta minulla on kello… Suus kiinni!—sinä olet semmoinen kaitanenä … huippunenä … kuin veitsenkärki … hieno…»

Se oli suurin loukkaus, minkä Antille saattoi sanoa, se, että hänellä oli hieno nenä kuin veitsenkärki. Muulla millään eivät kisällit ja oppipoiat häntä saaneet suuttumaan, mutta niin kohta kuin häntä huippunenäksi sanoivat, suuttui hän ja suuttui silmittömäksi … huusi, viskeli lestejä ympäri verstaan, kaatoi tuolit ja pöydät ja kiroili. Ja kun joku vanhempi häntä silloin kädestä hillitsi, tavoitteli hän sitä purrakseen, kun ei muuta tainnut.

Mutta nyt pillahti hän itkemään ja lähti käymään pois…

Martti yksin oli ollut hänelle hyvä, kun muut olivat pahoja. Hän yksin oli ollut häntä haukkumatta hänen huipusta nenästään ja puolustanut häntä muita vastaan. Ja nyt hänkin haukkui … samalla lailla kuin muut … ja ihan ilman syyttä… Se kävi Anttiin niin pahasti, että häneltä pääsi itku. Ja hänestä tuntui, ettei heistä enää milloinkaan oikeita ystäviä tule ja ettei ole yhtään oikeata ihmistä maailmassa, kun Marttikin on semmoinen. Se häntä itketti vielä enemmän… Ei hän mitään pahaa olisi tahtonut Martille suoda, mutta ei hän sille mitään tainnut, kun tuli ajatus mieleen, että kyllä Martti vielä kellonsa pudottaa ja sen kivikatuun rikkoo…

Mutta Martti kulki kivistä rantatoria pitkin Esplanaadiin päin ja horjahteli välistä kulkiessaan… Semmoinen Antti … huipponokka … mokoma…

Taisi mennä päähän olut … ei, eikä ole mennyt … mitäs tyhjää se sen vertainen … aikamiehen … yks, kaks, kolme … paljonko se löi … seitsemän … yhdessä on kellot… Olen sitä minäkin yhtä suuri herra kuin…

Siellä on tuolla musiikkia…

Ja Martti lähti juoksujalassa Kappelin edustalle.

»Onko sinulla, mies, kelloa?…»

»Minullako' Ei! … onko sinulla?»

»Minulla on kello, vaikka en ole muuta kuin oppipoika … mikäs sinä olet?»

»Ei ole sinulla kelloa … valehtelet…»

»Etkö sinä näe, että vitjat välkkää … liivien päällä.»—Martti pullisti mahaansa ja rintaansa—… »minulla on samettiliivit … ja kello … ja vitjat…»

»Vitjat lie, mutta ei kelloa…»

»Eikö ole? … katsoppas, eikö ole… Ähäh! eikö ole?…»

»Näkyy olevan … hyvä, kun on…»

»Elä mene … katso kuoren sisään, jos et usko, että tämä on silinteri…»

»Pudotahan…»

Mutta siitä Martti säpsähti niin, että pisti vikkelästi kellon taskuunsa…

Oliko hän todellakin ollut pudottaa kellonsa?… Eihän hän taida ollakaan oikein … mitenkä se on? … pää?… Minnekä se Antti meni?… Jos hyvinkin olisi kello pudonnut?… Ei, ei … taskussahan se on … ja käykö se? … käy se vielä … pannaan pois, pidetään kiinni, ettei putoa…

Mutta silloin rupesi taas musiikki soimaan, ja väkeä kokoontui yhteen kohti soittolavan ympärille kuuntelemaan. Martti jäi väkijoukon keskeen. Hänkin rupesi kuuntelemaan … ja päällään ja jalallaan innostui hän tahtia polkemaan ja vähitellen koko ruumiillaan … niin ettei muistanut kelloaankaan, ei ollenkaan, että sitä oli hänellä ollutkaan olemassa.

Mutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin … niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi, että oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä katseli… Mitä se hänestä katselee? … mitähän se katselee ja hymyilee? … ja iskee silmää, niinkuin tutulleen … eikä herkeä katselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin… Sitten se sipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään käännä … ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät … mutta sitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame … ja kalvosimet … ja kaulus … ja hyvin punaiset posket … ja silmät … ne ei muuta kuin katselevat…

Ja Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös maasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka miten tahansa sinne päin päästä… Mutta väkeä oli edessä, niin ettei päässyt… Martti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä enemmän taapäin työnnetyksi… Hän kadotti vähäksi aikaa sen silmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja koetti nähdä ylitse…

Ja hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen katsomaan … ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei milloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut ajattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi päästä…———

Mutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki Marttiakin vähän matkaa mukanaan… Silloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa…

Se välähti kuin salama hänen mieleensä…

Hän haparoi vitjojaan…

Vitjat riippuivat irrallaan koukussaan…

Hän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa…

Se oli tyhjä … ja toinen tasku oli myöskin tyhjä…

Ei, ei hän sitä vielä uskonut… Mutta sen hän tunsi, että epätoivon parahdus jo kohosi sydämestä … ja kurkkua myöten … ja tinki pääsemään ulos…

Kello oli poissa … poissa se oli … ei ollut povitaskussa … eikä housun … eikä liivienkään…

Ja silloin se pääsikin ulos, mikä oli pyrkinyt…

»Varastettu! … varastettu! … minun kelloni! … rosvo!…»

Ja hän tarttui ensimmäiseen nutun helmaan, jonka tapasi käsillään … ja sitten toiseen … ja kolmanteen ja viimein poliisiin, joka tuli häntä asettamaan, ja huusi häntäkin rosvoksi … ja huutonsa välissä itki.

Mutta poliisi otti hänet niskasta kiinni ja vei syrjään joukon keskestä.

»Ottakaa kiinni … varas! … ottakaa kiinni!» huusi Martti, mutta poliisi käski hänen mennä kotiinsa ja tulla huomenna poliisikamariin.—

Martti lähti kotiinsa ja mennessään itki hän koko matkan ja höpisi itsekseen…

Ja koko sen viikon höpisi hän työtä tehdessään, niin että muut luulivat hänen tulevan hulluksi…

… Eikä hän moneen pyhään mennyt Esplanaadiin kävelemään. Mutta kun viimeinkin meni, kulki hän aivan laitaa myöten ja väistyi kaikkien tieltä … ei juonut limunaatia, eikä mennyt koskaan sinne asti, missä musiikki soitti…

Tyhmän näköisenä kulki hän eikä näyttänyt miettivän mitään… Mutta yhtä hän kuitenkin mietti ja mietti sitä joka askeleella … sitä, mitenkä paljon tarvittaisiin aikaa vielä, ennenkuin olisi kertynyt rahaa uuteen kelloon…

1884.